love, love, love

2kk 8pv viiltelemättä, miten helvetissä olen pystynyt siihen? 

En edes muista koska olisin ollut näin kauan ilman mitään itsetuhoa. 

Ehkä syy on kuitenkin siinä että olen onnellinen, 

oikeasti, O-N-N-E-L-L-I-N-E-N! 

Ja nyt olen päättänyt nauttia siitä, 

enkä jaksa miettiä sitä että mitä sitten käy kun taas masennun, 

elän tässä hetkessä ja yritän olla murehtimatta tulevaa. 

Rakkaani on "muuttanut" luokseni siksi aikaa kunnes saa oman asunnon ostetuksi, 

hän on vaihtanut asunnossani järjestystä ja tuonut tavaroitansa tänne osastolla ollessani, 

se on mukavaa kun täällä näyttää nyt eriltä, 

ehkä sekin piristää mieltäni ja minun on helpompi olla. 

Tahdon pitää hänestä kiinni, en tahdo päästää häntä menemään ja toivonkin, 

että voisimme olla yhdessä ikuisuuden, hänen kanssaan kaikki tuntuu sujuvan niin hyvin, 

niinkuin kaikella olisi jokin tarkoitus. 

Olen rakastunut. 

Tahtoisin matkustaa hänen kanssaan maailman ääriin, ympäri maailmaa, tai edes suomea. 

Minulle kuitenkin riittää sekin, että edes saan olla hänen kanssaan missä tahansa, 

ei paikalla niin väliä, kunhan olemme yhdessä.

pssst...kiitos rakas kun olet elämässäni<3

birthday

Huomenna minulla on synttärit ja täytän 20v. 

Pelottavaa että olen edelleen hengissä, 

sillä jo 15vuotiaana olin varma että tapan itseni, 

no olenhan minä yrittänyt, mutta surkein tuloksin. 

Mitä oikeastaan on tapahtunut 20vuoden aikana, 

tuntuu kuin se olisi vain sarja epäonnistumisia, täynnä tuskaa ja surua. 

On toki ollut joitain iloisiakin asioita, mutta koska paskaa on niin paljon enemmän, 

tuntuu kuin se kumoaisi kaiken hyvän. 

Tällä hetkellä olen onnellinen muutamasta asiasta kuitenkin, minulla on 

tyttöystävä, ystäviä, perhe ja lemmikit, niistä olen kiitollinen, 

ne ovat asioita jonka takia jaksan edes yrittää päivästä toiseen. 

Perjantaina juhlitaan, ei tosin kovin ison porukan kanssa, 

pienet illanistujaiset vain tiedossa. 

Rakkaani pääsee huomenna osastolta kokonaan pois, 

hän on ollut siellä jo 9viikkoa ja nyt se sitten päättyy. 

Hän muuttaa luokseni pariksi viikoksi asumaan, 

tosin itse menen ensi viikoksi osastolle 5päiväksi. 

Tahtoisin herätä huomen aamulla hänen vierestään, mutta se ei ole mahdollista, 

olisi niin kiva kun hän olisi herättämässä minut synttäri aamuna, 

suutelisi, toivottaisi onnea ja keittäisi kahvit. 

No, ehkä ensi vuonna sitten. 

Olen ollut jo viikon ilman lääkkeitä, 

ei ihme ja kumma ole kyllä ahdistanut paljoa. 

Alkoholin käyttö on aikalailla riistäytynyt käsistä, 

juon joka vk-loppu. 

Kohta on kulunut tasan 2kk viiltelemättä, 

se on pitkä aika, 

toivottavasti pystyn olemaan vielä pitkän aikaa tekemättä itselleni mitään.

home

Minulla ei oikeastaan ole elämää, 

päiväni kuluvat tietokoneen äärellä, kotona istuskellen. 

Eilinen päivä meni ilman nettiä, 

kun se jäi vahingossa tyttöystävälle ja olin kuolla siihen ahdistukseen. 

Mikä minusta on oikein tullut? 

Erakko joka istuu kotona, jota kaverit käyvät joskus katsomassa. 

Liikun milteimpä ainoastaan tyttöystäväni kanssa, hänestä on paljon tukea. 

Miten minä oikein olen ajautunut tähän tilanteeseen? 

Miksi en saa itseäni liikkeelle? 

Mitä jos minulle tulee julkisten paikkojen kammo, 

enkä uskalla poistua enää ulko-ovestani lainkaan? 

Pelkään itseäni, hajoan tähän ympäristöön pikkuhiljaa, 

mutta en vain kykene liikkumaan.

Olen ollut kohta 2kk viiltelemättä ja olen tyytyväinen, 

mutta pelkään sortuvani, sillä haluja tulee päivä päivältä lisää ja on vaikea vastustella. 

Muistan sen tunteen niin selvästi, kuinka se rauhoittaa ja adrenaliini vyöry on suunnaton. 

Pystyköhän kauan enää olemaan tekemättä itselleni mitään? 

Toivon vain että mahdollisimman kauan.