i miss you every day and night

"Tiedän että maailma romahtaa niskaani

heti kun lähden ovestasi ja suljen sen"

Ja niin kävi, oli kuin musta harso olisi kietoutunut ympärilleni samantien

vieden kaiken valon mukanaan.

Hän katsoi ovelta kun kävelin ulko-ovelle raskaiden laukkujeni kanssa,

käännyin ja  katsoin häntä,

"Rakastan sinua, heippa kulta.."

viimeinen lause jonka sanoin hänelle kasvotusten.

Joka päivä kaikesta huolimatta soittelemme ja

puhelut alkavat ja päättyvän samalla tavalla kuin seurustellessamme

"Hei rakas, mitäs puuhailet?",

"Soitellaan taas huomenna, hyvää yötä ja kauniita unia,

rakastan sua kovasti, heippa kulta.".

Nyt on vuoden viimeinen päivä enkä aio juhlia sitä,

enkä voisikaan sillä olen jumissa asunnossani,

paljon harhoja, unettomuutta, likainen asunto ja ruokahaluni on kadonnut.

Olen sekaisin, laihtunut, jumissa tässä paskaloukussa

joka on kuin vankila, eikä tunnu kodilta.

Toivoisin olevani ihminen jonka elämässä on eri tavoitteita,

koulutus, työ, harrastukset etc. joita oikeasti haluaa tehdä

ja arki pyörisi niiden asioiden ympärillä,

mutta ei minä olen ihminen joka ei halua tai tavoittele tuollaista,

minä haluan rakkauden, ihmisen jonka kanssa rakentaa arki

ja vasta sen arjen ympärille rakentaa edellä mainittuja asioita.

Riippusillalla

Perjantaina oli isäni kuolin vuosipäivä, se tuntui raskaalta. 

Muistan tarkoin asioita siltä viikolta kun isäni oli sairaalassa 

eikä tietty selviääkö hän. 

Ensimmäiset päivät olivat täynnä tuskallista odottelua 

ja pelkäämistä, sitten tilanne vakaantui, 

isäni kävi jopa hereillä yhden päivän, 

kunnes tilanne jälleen huononi ja huononi, 

tuli se kauhea ilta kun kuulin ettei isäni selviäisi 

ja että aikaa olisi enää vähän, 

seuraavana aamuna päätin viime tipassa 

että tahdon käydä hyvästelemässä hänet, 

minulla oli kuitenkin tarve käydä ensin 

juttelemassa terapeuttini kanssa, 

sen jälkeen lähdin kohti sairaalaa jonne oli matkaa reilut 300km 

ja n.60 ennen päämäärää minulle soitettiin että 

isääni on juuri lähdetty kuljettamaan 

kohti kotikaupunkiaan "valmiiksi", 

eli en ehtinyt nähdä häntä. 

Hän kuoli kuljetuksen aikana. 

Nyt tunnen ahdistusta ja ärtyneisyyttä siitä 

etten kerennyt sanoa hänelle hyvästejä.

Vituttaa se että jos olisin jättänyt terapian väliin 

olisin kerennyt sinne ennen kuljetusta, 

mutta toisaalta kai on kuitenkin turha miettiä sitä, 

sillä eihän tapahtunutta saa enää tapahtumattomaksi.

Mietin omaa elämääni, se on kuin vanha riippusilta ison, 

syvän ja vaarallisen rotkon yli. 

Minun siltani on alusta asti rakoillut, 

väleistä on saattanut puuttua lautoja 

ja välillä kun olen luullut jonkun askelman kestävän 

ja se on näyttänyt ehjältä, 

se onkin murskaantunut jalkojeni alta. 

Kaikessa väsymyksessä ja uupumuksessani 

olen joutunut roikkumaan siltani lahoilla ja haurastuneilla köysillä. 

On ollut myös lyhyitä pätkiä jolloin 

useampikin lauta on kestänyt. 

Olen myös oppinut jollain tapaa näkemään 

niitä lautoja jotka todennäköisesti murtuisivat 

jos astuisin niille joten olen tarkastellut niitä 

ja korjannut ne parhaimmalla mahdollisella tavalla. 

Päivä päivältä saan siltani köysiä punottua vahvemmaksi.

10kk 1vk 3vrk ilman viiltelyä, 

olen ylpeä itsestäni, 

olen kiitollinen minua tukeville ihmisille, 

etenkin rakkaalleni, 

helvetti että rakastan häntä paljon. 

Tämä on jotain uskomatonta, 

onko tuollaista ihmistä edes oikeasti olemassa? 

Jos tämä on unta en tahdo koskaan herätä. 

Hänen kanssaan tunnen olevani jonkinlaisessa paratiisissa.

Death is waiting

Hei!

Palaan jälleen keskuuteenne sillä en onnistunut lähtemään..

Elikkä yritin itsemurhaa jälleen 16.01.2013 ja vaikkakin lupasin onnistua, niin ei kuitenkaan käynyt.

Olin niin kyllästynyt itseeni, en jaksa enää itseäni, en pärjää itseni kanssa ja vihaan itseäni, 

tahdoin ja tahdon edelleen vain pois, en jaksa tätä kaikkea, ennen kaikkea itseäni. 

Niinpä kirjoitin itsemurha kirjeen, hyvästelin kissani ja menin vessaan. 

Suihku auki ja lattialle makaamaan, terä käteen ja kädet ja kaula auki monesta kohtaa, 

lääkkeitä liikaa. Vuodettuani liian kauan aikaa sain paniikki kohtauksen 

(se ei tapahtunutkaan niin nopeaa kuin luulin)

 ja laitoinkin kaverille viestin "auttakaa" ja he tulivat asuntooni, 

löysivät minut vessasta verilammikon keskeltä, täristen kylmyydestä ja tajunnan taso laskeneena, 

he soittivat ambulanssin, asuntooni saapui 4 poliisia ja 4 ensihoitajaa. 

Sitten sairaalaan tikattavaksi, tikkejä 95-110 

(en tiedä tarkaa lukemaa kun joka kerta saan eri tuloksen), 

isoin haava kädessä 3cm syvä ja 4cm leveä, kaulassa 1cm syvä ja 3cm leveä 

+ hieman pienemmät viillot. 

Yö tarkkailussa tiputuksessa, 

aamulla psykiatrisen lääkärin kanssa keskustelu jossa päätimme, 

että lähden suljetulle osastolle toipumaan. 

Osastolle tullessani sain kuulla että olen sairaalassa ollessani altistunut bakteerille ESBL 

ja on mahdollista että olen saanut tartunnan, mutta kuitenkin epätodennäköistä. 

Huomenna labrat, jotta selviää olenko saanut tartunnan. 

Minut meinattiin eristää kokonaan muista, omaan huoneeseen jossa on oma suihku ja vessa, 

jonne tullaan vain suoja puvut päällä, mutta koska tartunta on epätodennäköinen niin riittää että pidän käsi hygieniasta hyvää huolta kunnes saadaan tulokset.

Päivitän taas ajatuksiani, kun saan jotain selvää päästäni, 

nyt olen niin sekaisin etten kykene kirjoittamaan mitä ajattelen, en ole varma.

(tiedän että blogiani lukee eräs ihminen joka tuntee minut vaikkakin olen estänyt hänet 

ja en ymmärrä mikä hänellä minun elämässäni vielä kiinnostaa, mutten nyt jaksa välittää)