the darkness inside of me

Sisin tahrittuna nöyryytyksellä,

olen likainen

tahtoisin huuhtoutua veden lailla viemäristä alas,

olla puhdas,

mutta minut on merkitty,

saastutettu,

se ei lähde irti millään,

se on minussa ikuisesti.

Menneiden vuosien arvet,

elämä piirrettynä iholle.

Lasi jonka lävitse katsoin aiemminkin

eikä maisema ole muuttunut,

se on ikäänkuin tatuoituna verkkokalvoihini,

vuodenajat vierivät edestäni

ja horisontti pysyy samana.

Jälleen auringonvalo välkehtii

vanhan puun lehdistön lävitse

niinkuin jo vuosia aiemminkin,

kuinka monta kertaa vielä näen saman?

Paksujen betoniseinien sisään luotuna oma maailmansa,

kerros kerrokselta käytynä läpi eri elämänvaiheet,

hauraan rintalastan alla piilossa edelleen tuska,

viha, toivottomuus,

mutta hengitän,

olen elossa ja ehkä vielä jonain päivänä

kahleet irrottavat otteensa

ja voin olla vapaa.

the pictures tell the truth about my feelings

Apathetic

Bored

Confused

Depressed

Emptiness

Fearful

Gloomy

Hurt

Indigent

Jealous

Keen

Lonely

Mad

Nervous

Over

Pointless

Remorseful

Suicidal

Tired

Unsure

Vulnerable

Weird

just my mind

Tunne pyörremyrskyn keskipisteessä

menneet ajat sekaisin ympärilläni

en saa niistä otetta

tomua kämmenillä

murentuneet haaveet

punaista

värien kiemurat ympärilläni

mustaa

sisimpäni kammiot täyttyvät sillä

tuoksut

mätääntyneen menneisyyden katkuja

ruumiini kuin runnottu

arvet

koristeelliset piirrustukset vartalollani

satutettu

pieksätty ruho

rintalastan takana pimeys

ajatuskäyrät sekaisia

olenko edes hengissä..

One, two, three...

"Onnellisten" silmien takana piilee kauhu,

pelko joka riipii sydäntä,

yksinäisyys ihmisten keskellä.

Katson hymyäni ja mietin olinko oikeastaan onnellinen koskaan,

voinko edes olla varma miltä se tuntuu,

oliko se aitoa,

oliko se edes totta?

1.Vihainen/vittuuntunut,

2.Surullinen/pelokas

3.Turhautunut/uupunut,

heijastan negatiiviset tunteeni toisiin ihmisiin,

en tunnista itse edes välttämättä tuntevani niitä,

se on pelottavaa,

mutta terapeuttini sanoi sen olevan

minun "tapani" saada tunteet edes jotenkin esiin. 

yritimme saada tunteistani selvää koko keskustelutuokion ajan 

ja mietittiin miksi en anna itseni tuntea,

sehän on inhimillistä,

ei ole mahdollista että kukaan olisi elämänsä ajan itkemättä

tai edes tuntematta mitään negatiivista,

miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?

Haluaisin näyttää tunteeni,

haluaisin edes oppia ymmärtämään mitä ne ovat,

nyt se on alkanut entistä enemmän pelottamaan minua,

sillä entiset käyttäytymismallit kummittelevat pääni sisällä,

jos sorrun tuntemaan,

jos sorrun päästämään sen pintaan,

olenko taas raatona lattialla..

eihän minun tarvitse käyttäytyä kuin ennen, ei,

nyt on mennyt jo 1v5kk7pv ilman mitään itsetuhoa,

en todellakaan aio enää sortua siihen,

mutta kai sekin on inhimillistä että pelkään sitä silti,

olihan se mukanani lähes puolet elämästäni..

Huokaus,

yksi kyynel

näkökenttä alkaa väreillä,

toinen kyynel

hymy jota ei koskaan ollut,

kolmas kyynel

pyörremyrsky rintalastan alla,

neljäs kyynel

yksinäisyys,

viides kyynel

6.

7.

8.

9.

10.

olen väsynyt tällaiseen..