"Onnellisten" silmien takana piilee kauhu,
pelko joka riipii sydäntä,
yksinäisyys ihmisten keskellä.
Katson hymyäni ja mietin olinko oikeastaan onnellinen koskaan,
voinko edes olla varma miltä se tuntuu,
oliko se aitoa,
oliko se edes totta?
1.Vihainen/vittuuntunut,
2.Surullinen/pelokas
3.Turhautunut/uupunut,
heijastan negatiiviset tunteeni toisiin ihmisiin,
en tunnista itse edes välttämättä tuntevani niitä,
se on pelottavaa,
mutta terapeuttini sanoi sen olevan
minun "tapani" saada tunteet edes jotenkin esiin.
yritimme saada tunteistani selvää koko keskustelutuokion ajan
ja mietittiin miksi en anna itseni tuntea,
sehän on inhimillistä,
ei ole mahdollista että kukaan olisi elämänsä ajan itkemättä
tai edes tuntematta mitään negatiivista,
miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?
Haluaisin näyttää tunteeni,
haluaisin edes oppia ymmärtämään mitä ne ovat,
nyt se on alkanut entistä enemmän pelottamaan minua,
sillä entiset käyttäytymismallit kummittelevat pääni sisällä,
jos sorrun tuntemaan,
jos sorrun päästämään sen pintaan,
olenko taas raatona lattialla..
eihän minun tarvitse käyttäytyä kuin ennen, ei,
nyt on mennyt jo 1v5kk7pv ilman mitään itsetuhoa,
en todellakaan aio enää sortua siihen,
mutta kai sekin on inhimillistä että pelkään sitä silti,
olihan se mukanani lähes puolet elämästäni..
Huokaus,
yksi kyynel
näkökenttä alkaa väreillä,
toinen kyynel
hymy jota ei koskaan ollut,
kolmas kyynel
pyörremyrsky rintalastan alla,
neljäs kyynel
yksinäisyys,
viides kyynel
6.
7.
8.
9.
10.
olen väsynyt tällaiseen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti