24.4.15

Nousen bussiin, pelko valtaa pääni,

otan riskin lähtiessäni kotilomille sairaalasta,

pystynkö hallitsemaan itseni?

Viikko on ollut helvettiä, en tiedä miten olisin,

haluaisin viiltää, romahtaa palasiksi lattialle,

päästää ulos sen mitä olen.

Mikään ei muutu,

sama tilanne tulee vastaan aina uudelleen,

olen oppinut itsestäni paljon.

oppinut tunnistamaan, kontrolloimaan itseäni,

silti olen samassa pisteessä, oravanpyörä.

Mitä jos ihminen ei muutu,

se mitä ihmisen sisällä on, jää pysyväksi.

Joidenkin asioiden kanssa voi edetä, katua,

yrittää olla parempi, hallita elämäänsä, ongelmaansa,

paha on kuitenkin aina sisällä, yrittäen pyrkiä esiin,

mielenhäiriö ja vain harva saa sen taltutettua.

Haluaisin tuntea kivun,

veren valuvan lämpimästi ihoani pitkin,

euforia.

Jokin minussa kuitenkin yrittää tapella vastaan, selviytyä.

Pelkään, ehkä se ei riitäkään,

olen nähnyt sen pisteen kun itsesuojelu pettää

ja koko maailma katoaa,

"tuntenut" tunteettomuutta säälimättä ketään,

tavoitteena ainoastaan saada kaikki loppumaan,

ei pelkoa, sääliä, surua, huonoa omaatuntoa, ei mitään..

kuolema.

Sairaalassa olessani

peite naamari pysyi pitkään,

kunnes yhtäkkiä romahdin,

mikään ei enää kunnolla pysynyt piilossa

kaikki voimat menivät vain maskin pitämiseen.

Nyt olen turta, uupunut, heikko,

päivän kaikki voimat menevät pelkästään

kun koitan hallita itseäni jotten sekoaisi täysin.

Tappelu on käynnissä pääni sisällä,

miksi viiltäisin, miksi en?

Ketä se haittasi, mitä menettäisin?

Minkälainen tunne olisi sen jälkeen,

katuisinko?

Puristan nyrkit tiukasti kiinni,

olen räjähtämis pisteessä,

kauanko enää jaksan?

Lyön nyrkkini sängynpäätyyn, seinään, kaapinoveen,

raivo ei lähde pois..

Mietin

"Kipu, veri, nautinto, veri, nauru, veri, helpotus"

birthday

Huomenna minulla on synttärit ja täytän 20v. 

Pelottavaa että olen edelleen hengissä, 

sillä jo 15vuotiaana olin varma että tapan itseni, 

no olenhan minä yrittänyt, mutta surkein tuloksin. 

Mitä oikeastaan on tapahtunut 20vuoden aikana, 

tuntuu kuin se olisi vain sarja epäonnistumisia, täynnä tuskaa ja surua. 

On toki ollut joitain iloisiakin asioita, mutta koska paskaa on niin paljon enemmän, 

tuntuu kuin se kumoaisi kaiken hyvän. 

Tällä hetkellä olen onnellinen muutamasta asiasta kuitenkin, minulla on 

tyttöystävä, ystäviä, perhe ja lemmikit, niistä olen kiitollinen, 

ne ovat asioita jonka takia jaksan edes yrittää päivästä toiseen. 

Perjantaina juhlitaan, ei tosin kovin ison porukan kanssa, 

pienet illanistujaiset vain tiedossa. 

Rakkaani pääsee huomenna osastolta kokonaan pois, 

hän on ollut siellä jo 9viikkoa ja nyt se sitten päättyy. 

Hän muuttaa luokseni pariksi viikoksi asumaan, 

tosin itse menen ensi viikoksi osastolle 5päiväksi. 

Tahtoisin herätä huomen aamulla hänen vierestään, mutta se ei ole mahdollista, 

olisi niin kiva kun hän olisi herättämässä minut synttäri aamuna, 

suutelisi, toivottaisi onnea ja keittäisi kahvit. 

No, ehkä ensi vuonna sitten. 

Olen ollut jo viikon ilman lääkkeitä, 

ei ihme ja kumma ole kyllä ahdistanut paljoa. 

Alkoholin käyttö on aikalailla riistäytynyt käsistä, 

juon joka vk-loppu. 

Kohta on kulunut tasan 2kk viiltelemättä, 

se on pitkä aika, 

toivottavasti pystyn olemaan vielä pitkän aikaa tekemättä itselleni mitään.

Death is waiting

Hei!

Palaan jälleen keskuuteenne sillä en onnistunut lähtemään..

Elikkä yritin itsemurhaa jälleen 16.01.2013 ja vaikkakin lupasin onnistua, niin ei kuitenkaan käynyt.

Olin niin kyllästynyt itseeni, en jaksa enää itseäni, en pärjää itseni kanssa ja vihaan itseäni, 

tahdoin ja tahdon edelleen vain pois, en jaksa tätä kaikkea, ennen kaikkea itseäni. 

Niinpä kirjoitin itsemurha kirjeen, hyvästelin kissani ja menin vessaan. 

Suihku auki ja lattialle makaamaan, terä käteen ja kädet ja kaula auki monesta kohtaa, 

lääkkeitä liikaa. Vuodettuani liian kauan aikaa sain paniikki kohtauksen 

(se ei tapahtunutkaan niin nopeaa kuin luulin)

 ja laitoinkin kaverille viestin "auttakaa" ja he tulivat asuntooni, 

löysivät minut vessasta verilammikon keskeltä, täristen kylmyydestä ja tajunnan taso laskeneena, 

he soittivat ambulanssin, asuntooni saapui 4 poliisia ja 4 ensihoitajaa. 

Sitten sairaalaan tikattavaksi, tikkejä 95-110 

(en tiedä tarkaa lukemaa kun joka kerta saan eri tuloksen), 

isoin haava kädessä 3cm syvä ja 4cm leveä, kaulassa 1cm syvä ja 3cm leveä 

+ hieman pienemmät viillot. 

Yö tarkkailussa tiputuksessa, 

aamulla psykiatrisen lääkärin kanssa keskustelu jossa päätimme, 

että lähden suljetulle osastolle toipumaan. 

Osastolle tullessani sain kuulla että olen sairaalassa ollessani altistunut bakteerille ESBL 

ja on mahdollista että olen saanut tartunnan, mutta kuitenkin epätodennäköistä. 

Huomenna labrat, jotta selviää olenko saanut tartunnan. 

Minut meinattiin eristää kokonaan muista, omaan huoneeseen jossa on oma suihku ja vessa, 

jonne tullaan vain suoja puvut päällä, mutta koska tartunta on epätodennäköinen niin riittää että pidän käsi hygieniasta hyvää huolta kunnes saadaan tulokset.

Päivitän taas ajatuksiani, kun saan jotain selvää päästäni, 

nyt olen niin sekaisin etten kykene kirjoittamaan mitä ajattelen, en ole varma.

(tiedän että blogiani lukee eräs ihminen joka tuntee minut vaikkakin olen estänyt hänet 

ja en ymmärrä mikä hänellä minun elämässäni vielä kiinnostaa, mutten nyt jaksa välittää)