24.4.15

Nousen bussiin, pelko valtaa pääni,

otan riskin lähtiessäni kotilomille sairaalasta,

pystynkö hallitsemaan itseni?

Viikko on ollut helvettiä, en tiedä miten olisin,

haluaisin viiltää, romahtaa palasiksi lattialle,

päästää ulos sen mitä olen.

Mikään ei muutu,

sama tilanne tulee vastaan aina uudelleen,

olen oppinut itsestäni paljon.

oppinut tunnistamaan, kontrolloimaan itseäni,

silti olen samassa pisteessä, oravanpyörä.

Mitä jos ihminen ei muutu,

se mitä ihmisen sisällä on, jää pysyväksi.

Joidenkin asioiden kanssa voi edetä, katua,

yrittää olla parempi, hallita elämäänsä, ongelmaansa,

paha on kuitenkin aina sisällä, yrittäen pyrkiä esiin,

mielenhäiriö ja vain harva saa sen taltutettua.

Haluaisin tuntea kivun,

veren valuvan lämpimästi ihoani pitkin,

euforia.

Jokin minussa kuitenkin yrittää tapella vastaan, selviytyä.

Pelkään, ehkä se ei riitäkään,

olen nähnyt sen pisteen kun itsesuojelu pettää

ja koko maailma katoaa,

"tuntenut" tunteettomuutta säälimättä ketään,

tavoitteena ainoastaan saada kaikki loppumaan,

ei pelkoa, sääliä, surua, huonoa omaatuntoa, ei mitään..

kuolema.

Sairaalassa olessani

peite naamari pysyi pitkään,

kunnes yhtäkkiä romahdin,

mikään ei enää kunnolla pysynyt piilossa

kaikki voimat menivät vain maskin pitämiseen.

Nyt olen turta, uupunut, heikko,

päivän kaikki voimat menevät pelkästään

kun koitan hallita itseäni jotten sekoaisi täysin.

Tappelu on käynnissä pääni sisällä,

miksi viiltäisin, miksi en?

Ketä se haittasi, mitä menettäisin?

Minkälainen tunne olisi sen jälkeen,

katuisinko?

Puristan nyrkit tiukasti kiinni,

olen räjähtämis pisteessä,

kauanko enää jaksan?

Lyön nyrkkini sängynpäätyyn, seinään, kaapinoveen,

raivo ei lähde pois..

Mietin

"Kipu, veri, nautinto, veri, nauru, veri, helpotus"

1.4.15

"En tiedä", tämä lause kiteyttää tämän hetkisen tilanteeni.

En tiedä mitä tunnen, miksi ahdistaa, olenko surullinen,

vihainen vai mikä on tämä selittämätön tunne, olotila?

Ahdistaako minua kun tunnen näin

vai tunnenko näin koska minua ahdistaa?

Mitä tämä tunne pitää sisällään, en tiedä.

En tiedä mikä tämän kaiken aiheuttaa,

mikä on se konkreettisin syy tähän paskaan..

Onko se käsittelemättömät traumat, ero,

tulevaisuuden pelko, vanhojen asoiden "kummittelu",

vai kaikkien näiden summa, en tiedä.

Jälleen mietin, onko missään asiassa mitään järkeä,

ketä se haittaisi jos viiltäisin ja se olisi minun salaisuuteni.

Itsetuho vietti on vallannut pääni, hädintuskin hallitsen sitä.

Hillitsen itseni, koska pelkään, pelkään itseäni,

jos mikään ei enää riittäisikään minulle.

Olen nähnyt käteni täysin auki, kaivellut sitä,

tiedän siis mihin kykenen ja siksi pelkään,

se menisi todennäköisesti hengenvaaralliseksi "leikkimiseksi"

vaikkei mitään itsemurha aikomusta olisikaan.

Surullinen, pelokas, vihainen, toivoton, uupunut,

ahdistunut, väsynyt, turhautunut, lamaantunut, kyllästynyt,

pettynyt, stressaantunut, onneton, iloton, ärtynyt, hätääntynyt..en tiedä

En tiedä mitä pitäisi tapahtua että nousisin tästä paskasta,

jos tietäisin en olisi mielisairaalan seinien sisällä

toivottomana miettien apukeinoja,

Lääkitys, uusi asunto, keskustelut, tuki, ruokahalu,  turva, asioiden käsittely,

ne ehkä voivat auttaa minut alkuun.

en tiedä, tarvitsen aikaa.

Kukaan ei tiedä minkälainen sota pääni sisällä on, mitä tunnen,

He voivat vain kuvitella ajatukseni, tunteeni, 

mutta eivät tiedä ja se on inhimillistä,

enhän minäkään tiedä miltä esim. syövän sairastaminen tuntuu,

voin vain kuvitella.

Tuki, kannustus, ymmärrys, apu,

mikä riittää, mitä pitäisi sanoa, mistä puhua?

EN TIEDÄ

i miss you every day and night

"Tiedän että maailma romahtaa niskaani

heti kun lähden ovestasi ja suljen sen"

Ja niin kävi, oli kuin musta harso olisi kietoutunut ympärilleni samantien

vieden kaiken valon mukanaan.

Hän katsoi ovelta kun kävelin ulko-ovelle raskaiden laukkujeni kanssa,

käännyin ja  katsoin häntä,

"Rakastan sinua, heippa kulta.."

viimeinen lause jonka sanoin hänelle kasvotusten.

Joka päivä kaikesta huolimatta soittelemme ja

puhelut alkavat ja päättyvän samalla tavalla kuin seurustellessamme

"Hei rakas, mitäs puuhailet?",

"Soitellaan taas huomenna, hyvää yötä ja kauniita unia,

rakastan sua kovasti, heippa kulta.".

Nyt on vuoden viimeinen päivä enkä aio juhlia sitä,

enkä voisikaan sillä olen jumissa asunnossani,

paljon harhoja, unettomuutta, likainen asunto ja ruokahaluni on kadonnut.

Olen sekaisin, laihtunut, jumissa tässä paskaloukussa

joka on kuin vankila, eikä tunnu kodilta.

Toivoisin olevani ihminen jonka elämässä on eri tavoitteita,

koulutus, työ, harrastukset etc. joita oikeasti haluaa tehdä

ja arki pyörisi niiden asioiden ympärillä,

mutta ei minä olen ihminen joka ei halua tai tavoittele tuollaista,

minä haluan rakkauden, ihmisen jonka kanssa rakentaa arki

ja vasta sen arjen ympärille rakentaa edellä mainittuja asioita.

I do it!

Tänään on todella suuri päivä,

onnistuin, minä onnistuin,

tulee täyteen 1,5vuotta siitä kun olen viimeksi satuttanut itseäni.

Vaikea uskoa 8 vuoden tuhoamisen jälkeen sitä mahdolliseksi,

joka päivä ilman sitä saa minut

motivoitumaan olemaan ilman yhä enemmän ja enemmän.

Palkitsin itseni tilailemalla läjän vaatteita ja

tänään menen parhaanystäväni kanssa syömään,

hän on ylpeä minusta ja niin olen myös itse

tai oikeastaan koko lähipiirini on.

Ehkä heidänkin pelkonsa hellittää

mitä kauemmin olen ollut ilman ja niin myös omanikin,

välillä on tietenkin tullut hetkiä

jolloin olen sellaisia miettinyt

mutta näin pitkää aikaa ei halua menettää

pienen hetkellisen helpotuksen vuoksi.

the darkness inside of me

Sisin tahrittuna nöyryytyksellä,

olen likainen

tahtoisin huuhtoutua veden lailla viemäristä alas,

olla puhdas,

mutta minut on merkitty,

saastutettu,

se ei lähde irti millään,

se on minussa ikuisesti.

Menneiden vuosien arvet,

elämä piirrettynä iholle.

Lasi jonka lävitse katsoin aiemminkin

eikä maisema ole muuttunut,

se on ikäänkuin tatuoituna verkkokalvoihini,

vuodenajat vierivät edestäni

ja horisontti pysyy samana.

Jälleen auringonvalo välkehtii

vanhan puun lehdistön lävitse

niinkuin jo vuosia aiemminkin,

kuinka monta kertaa vielä näen saman?

Paksujen betoniseinien sisään luotuna oma maailmansa,

kerros kerrokselta käytynä läpi eri elämänvaiheet,

hauraan rintalastan alla piilossa edelleen tuska,

viha, toivottomuus,

mutta hengitän,

olen elossa ja ehkä vielä jonain päivänä

kahleet irrottavat otteensa

ja voin olla vapaa.

just my mind

Tunne pyörremyrskyn keskipisteessä

menneet ajat sekaisin ympärilläni

en saa niistä otetta

tomua kämmenillä

murentuneet haaveet

punaista

värien kiemurat ympärilläni

mustaa

sisimpäni kammiot täyttyvät sillä

tuoksut

mätääntyneen menneisyyden katkuja

ruumiini kuin runnottu

arvet

koristeelliset piirrustukset vartalollani

satutettu

pieksätty ruho

rintalastan takana pimeys

ajatuskäyrät sekaisia

olenko edes hengissä..

story of my life

Oon niin vitun ylpeä itsestäni. 

Olen ollut 1v12pv viiltelemättä ja 

ilman mitään muutakaan itsetuhoa. 

Mitä ihmettä? 

Miten minun kaltaiseni ihminen on voinut onnistua siinä? 

Ihan voittaja olo. 

Ylipäätään on vuoden ajan mennyt tosi hyvin kaikki, 

tietenkin on välillä ollut huonoja päiviä ja pidempiäkin aikoja, 

mutta olen selvinnyt.

Olen kehittynyt itseni kanssa todella paljon, 

oppinut selviämään pääni kanssa. 

Ja nyt voin viimein sanoa,

 että tämä ei ole tarina luovuttamisesta, 

vaan helvetinmoinen selviytymis tarina, 

jossa olen pääosassa. 

Olen niin kiitollinen ihmisille jotka ovat kaikista huolimatta 

kulkeneet rinnallani huonoinakin aikoina, 

kiitollinen uusille ihmisille jotka ovat tulleet matkanvarrella mukaani 

vaikka tieni ei aluksi näyttänytkään kovin valoisalta, 

olen kiitollinen että saan rakastaa ja olla rakastettu, 

olen kiitollinen kun minulla on elämässäni maailman ihanin nainen, 

jonka kanssa saan jakaa arjen surut ja ilot.

Elämä on matka.

survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3

My scars

Otsikko kertoo jo mistä kuvat ovat.

Ja tällaista en toivo kenellekään, olen ollut nyt n.8 vuotta koukussa itseni satuttamiseen ja se on karannut käsistä, se on lähes joka päiväistä ja arvet eivät koskaan lähde pois, 

vaan muistuttavat joka päivä siitä kuinka sairas olen. 

Viiltelystähän on tullut muoti ilmiö teinien keskuudessa, 

mutta sitten on myös ihmiset joille se oikeasti on muodostunut ongelmaksi. 

Toivon että ette koskaan mene edes tahallanne kokeilemaan, 

sillä tämä tie sen kanssa on helvetillinen kulkea ja siitä on todella vaikeaa päästä eroon. 

Kadun sitä joka päivä että menin kokeilemaan sitä ja yllätyksekseni nautin siitä tunteesta minkä se toi ja olinkin miltei heti koukussa. Häpeän omaa kehoani jo muutenkin ihan liikaa ja arvet eivät tosiaan ainakaan helpota asiaa, häpeän jos nostan vahingossakaan hihaani jonkun nähden ja arvet näkyvät, 

mitä ihmiset oikein ajattelevat sellaisesta? 

Niinpä on kokoajan yli pukeuduttava jotta yksikään arpi ei näkyisi. 

Tahdon että ymmärrätte ettei tällaisen asian kanssa ole leikkimistä, se on vakavaa. 

Tarkoitan tämän tekstin niille joilla ei vielä ole tällaisia ongelmia.