Ympyrän keskipisteessä

Hetkessä räjähdän itkemään, tuntuu etten voi lopettaa,

hymy leviää kasvoilleni, nauran hysteerisenä,

tunnetilat purkautuvat päinvastaisena reaktiona,

nauran enemmän sillä mietin kuinka sairas olen.

Olen tilanteissa, en ole läsnä,

hetken kuluttua en muista mitään,

vain yksi ajatus kiertää kehää pääni sisällä

"haluaisin viiltää, nauttia",

kasvoilleni leviää masokistinen virne.

Ajatus peittää taakseen kaiken muun,

pyyhkii tajunnasta kaiken.

Yritän nukkua, miksi se ei enää onnistu, mihin se katosi?,

tuskanhiestä märkänä pyörin sairaalasängyssä,

yritän nukahtaa, ei, ei onnistu.

Nousen ylös, haen rauhottavan,

4tuntia katkonaista unta, siinä kaikki.

Todellisuus, uni, onko niillä enää eroa?

samat kaavat. Itsetuho, itsetuho, itsetuho...

kauanko pärjään tämän kanssa.

Lääkkeitä lisää, sillä kaikki menettävät tehoaan,

klo8:00 3kpl,

tarvittaessa 3kpl rauhottavaa päivän aikana,

klo20:00 2kpl,

klo22.00 2kpl,

tarvittaessa 1kpl vahvempaa lääkettä,

annoksia nostetaan kerta kerran jälkeen, ei vaikutusta.

Psykologi lyö eteeni kysymyksiä,

enkä tiedä osaanko vastata,

mitä elämäni oikein on sisältänyt?

Kaikki tuntuu alkavan alusta,

ajatukset joita en voi hallita,

diagnoosin etsintä, merkityksettömyys,

uni ongelmat, ruokahaluttomuus,

lääkkeet, asioiden käsittely.

Ympyrä sulkeutuu, kierränkö sitä enää,

jäänkö vain sen keskipisteeseen seisomaan,

koko elämä siinä ympyrässä, en saa otetta mistään.

Kunpa ympyrä hajoaisi pieniin palasiin,

toisiin ulottuvuuksiin ja minä putoaisin tyhjään,

ei mitään, ei ketään, ei minua..

i miss you every day and night

"Tiedän että maailma romahtaa niskaani

heti kun lähden ovestasi ja suljen sen"

Ja niin kävi, oli kuin musta harso olisi kietoutunut ympärilleni samantien

vieden kaiken valon mukanaan.

Hän katsoi ovelta kun kävelin ulko-ovelle raskaiden laukkujeni kanssa,

käännyin ja  katsoin häntä,

"Rakastan sinua, heippa kulta.."

viimeinen lause jonka sanoin hänelle kasvotusten.

Joka päivä kaikesta huolimatta soittelemme ja

puhelut alkavat ja päättyvän samalla tavalla kuin seurustellessamme

"Hei rakas, mitäs puuhailet?",

"Soitellaan taas huomenna, hyvää yötä ja kauniita unia,

rakastan sua kovasti, heippa kulta.".

Nyt on vuoden viimeinen päivä enkä aio juhlia sitä,

enkä voisikaan sillä olen jumissa asunnossani,

paljon harhoja, unettomuutta, likainen asunto ja ruokahaluni on kadonnut.

Olen sekaisin, laihtunut, jumissa tässä paskaloukussa

joka on kuin vankila, eikä tunnu kodilta.

Toivoisin olevani ihminen jonka elämässä on eri tavoitteita,

koulutus, työ, harrastukset etc. joita oikeasti haluaa tehdä

ja arki pyörisi niiden asioiden ympärillä,

mutta ei minä olen ihminen joka ei halua tai tavoittele tuollaista,

minä haluan rakkauden, ihmisen jonka kanssa rakentaa arki

ja vasta sen arjen ympärille rakentaa edellä mainittuja asioita.

the pictures tell the truth about my feelings

Apathetic

Bored

Confused

Depressed

Emptiness

Fearful

Gloomy

Hurt

Indigent

Jealous

Keen

Lonely

Mad

Nervous

Over

Pointless

Remorseful

Suicidal

Tired

Unsure

Vulnerable

Weird

just my mind

Tunne pyörremyrskyn keskipisteessä

menneet ajat sekaisin ympärilläni

en saa niistä otetta

tomua kämmenillä

murentuneet haaveet

punaista

värien kiemurat ympärilläni

mustaa

sisimpäni kammiot täyttyvät sillä

tuoksut

mätääntyneen menneisyyden katkuja

ruumiini kuin runnottu

arvet

koristeelliset piirrustukset vartalollani

satutettu

pieksätty ruho

rintalastan takana pimeys

ajatuskäyrät sekaisia

olenko edes hengissä..

One, two, three...

"Onnellisten" silmien takana piilee kauhu,

pelko joka riipii sydäntä,

yksinäisyys ihmisten keskellä.

Katson hymyäni ja mietin olinko oikeastaan onnellinen koskaan,

voinko edes olla varma miltä se tuntuu,

oliko se aitoa,

oliko se edes totta?

1.Vihainen/vittuuntunut,

2.Surullinen/pelokas

3.Turhautunut/uupunut,

heijastan negatiiviset tunteeni toisiin ihmisiin,

en tunnista itse edes välttämättä tuntevani niitä,

se on pelottavaa,

mutta terapeuttini sanoi sen olevan

minun "tapani" saada tunteet edes jotenkin esiin. 

yritimme saada tunteistani selvää koko keskustelutuokion ajan 

ja mietittiin miksi en anna itseni tuntea,

sehän on inhimillistä,

ei ole mahdollista että kukaan olisi elämänsä ajan itkemättä

tai edes tuntematta mitään negatiivista,

miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?

Haluaisin näyttää tunteeni,

haluaisin edes oppia ymmärtämään mitä ne ovat,

nyt se on alkanut entistä enemmän pelottamaan minua,

sillä entiset käyttäytymismallit kummittelevat pääni sisällä,

jos sorrun tuntemaan,

jos sorrun päästämään sen pintaan,

olenko taas raatona lattialla..

eihän minun tarvitse käyttäytyä kuin ennen, ei,

nyt on mennyt jo 1v5kk7pv ilman mitään itsetuhoa,

en todellakaan aio enää sortua siihen,

mutta kai sekin on inhimillistä että pelkään sitä silti,

olihan se mukanani lähes puolet elämästäni..

Huokaus,

yksi kyynel

näkökenttä alkaa väreillä,

toinen kyynel

hymy jota ei koskaan ollut,

kolmas kyynel

pyörremyrsky rintalastan alla,

neljäs kyynel

yksinäisyys,

viides kyynel

6.

7.

8.

9.

10.

olen väsynyt tällaiseen..

same, same , it's always same

Kevät ja kaikki ihmiset ovat sekaisin,

vähän väliä joku pettää, jättää,

rakastuu uudelleen, parisuhteet täynnä ongelmia,

ne joilla menee "hyvin" suhteessa ovat sokeita rakkaudelle

ja tekevät hulluuksia,

päätöksiä jotka kusevat loppujen lopuksi kuitenkin.

Anteeksi, tiedän,

olen pessimisti tai oikeastaan olen niin kyllästynyt elämän kolhuihin

etten jaksa enää uskoa aitoon ja kestävään rakkauteen,

tiedän, ihastun ja ehkä rakastun vielä uudelleen

ja kumoan kaiken tämän sanomani,

mutta sisimmässäni tiedän ettei mikään hyvä kestä kauaa

ja juuri kun pääset onnesi huipulle maailma romahtaa.

Voi olla että tätä on masentavaa ja ärsyttäävääkin lukea.

Monet saattavat ajatella että

"sinulle ei ole tullut vielä vastaan sitä oikeaa",

niinhän minä itsekin olen aina ajatellut.

Mutta nyky maailmassa vain harva suhde kestää kuolemaan saakka,

todella "vanhat" pariskunnat pystyvät siihen koska heillä on periaatteita,

he ovat vanhoollisia ja ihan vain periaatteesta pysyvät yhessä loppuun saakka

vaikka rakkaus olisi kuollut jo monia vuosia sitten,

mutta nyky maailmassa on niin helppo heittää suhde pois

muutaman pienenkin vastoinkäymisen takia.

Tietenkin ajattelen joka suhteen alussa itse että

eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee

ja miksipä ei voisi nauttia siitä ajasta kun on kerrankin onnellinen,

mutta se on vain niin helvetin raastavaa kerta toisensa jälkeen tulla petetyksi

tai jätetyksi tai jotain vastaavaa,

juuri kun olet alkanut nauttimaan elämästäsi

ja löytänyt vierellesi rakkauden,

se kaikki viedään sinulta hetkessä.

En kaipaa exääni ihmisenä,

koska en häntä tuntenutkaan kuten luulin,

ehkä kaipaan ainoastaan sitä tunnetta mitä tunsin,

sitä rakkautta jonka koin, turvaa,

enhän minä häntä voisi kaivatakkaan,

koska en tuntenut häntä,

hän oli vain harhakuva jostain mitä tahdoin nähdä.

Olen alkanut miettimään että

ehkä luon aina tietynlaisen illuusion ihmisestä ketä rakastan

ja kadotan todellisuuden tajun siinä samalla,

kunnes yhtäkkiä todellisuus lyö vasten kasvoja

ja havahdun tilanteeseen

ja olen jälleen

yksin.