erakko

Uusivuosi alkaa, se pelottaa minua, mitä jos kaikki menee yhtä paskasti kuin tänäkin vuonna? Neljän vuoden ajan olen yrittänyt vähintään kerran vuodessa itsemurhaa, en ikinä onnistu, keinot ovat vissiin väärät, enkä suostu uskomaan ettei niillä henkeään saa pois. 

Teen yhden uudenvuoden lupauksen, seuraavalla kerralla kun yritän itsemurhaa (jos yritän) niin lupaan onnistua siinä, otan sellaiset keinot käyttöön että on mahdoton epäonnistua, 

enkä kerro kenellekään ennen sitä että edes mietin sellaista, 

kukaan ei voi silloin estää minua.

Itsetuhon suhteen en voi luvata mitään, en yksinkertaisesti hallitse itseäni, 

en voi lopettaa itseni satuttamista, mutta sen voin sanoa että yritän joka päivä olla ilman, 

mutta kylläkin huonoin tuloksin..

Joudunko elämään seuraavan vuoden ilman rakkautta, ilman omaa kultaa kainalossa, 

mitä jos hän ei koskaan otakkaan minua takaisin? 

Riudun, teen hidasta kuolemaa ja kaipuu kasvaa päivä päivältä isommaksi. 

Miksi minua ei voi rakastaa, miksi kukaan ei halua pitää minusta kiinni päästämättä irti, 

mikä minussa on vikana? 

Olen kai tarkoitettu elämään yksin, 

ilman ketään joka rakastaisi ja kulkisi kanssani lopun elämää, 

olen erakko.

"Onko ketään joka parantaisi haavani? 

Jos jätän sen yksin, se vain pahenee. 

Rakkaus ja myös ihmiset pelottavat minua, 

pelkään yksin olemista ja unohdetuksi tulemista. 

Aina erakkona, suljen oven sydämeeni, 

kantaen surua harteillani elän kuin typerys. 

Suljen silmäni ja peitän korvani, 

piiritän itseni pilkkopimeään.."

new year

Päätin kyllä että en juhlisi uuttavuotta ollenkaan, mutta kuitenkin päätin että menen äitini luokse, 

ei kait siellä nyt sitä varsinaisesti juhlita, mutta turvallisuus syistä on pakko mennä jonnekin, 

ettei käy niinkuin kuun alussa kävi. 

Silloin otin yliannostuksen lääkkeitä ja jouduin sairaalaan ja sieltä mielenterveys osastolle päälle viikoksi, talvella minulle tapahtuu aina näitä päähänpistoksia, 

koska tämä aika ei tosiaan ole koskaan ollut mitään parasta aikaa minulle. 

Antabus ei vieläkään ole lakannut vaikuttamasta, parina päivänä olen yrittänyt juoda mutta huonoin tuloksin, henkeä alkaa ahdistamaan, naama ja silmät punottavat ja heikottaa, 

toivottavasti parin päivän päästä vaikutus olisi jo loppunut, jotta voin juoda ja tyhjentää pään..

"Ilmeettömästi päästän sinut menemään niinkuin se ei olisi mitään, 

Joka päivä yritän harjoitella, mutta se on silti outoa. 

Yritän hymyillä salaa kun itken, harjoittelen sitä joka päivä, 

mutta luulen että jään kiinni vapisevan ääneni takia. 

Eroaminen, rakkauteen verrattuna, on satoja ja tuhansia kertoja vaikeampaa. 

Olen hölmö joka ei voi elää ilman sinua, mitä minun pitäisi tehdä? 

Armottomasti, minun täytyi rakastaa sinua liian armottomasti, 

en voi edes hengittää koska etsin vain sinua, en tiedä milloin voin lopettaa. 

Armottomasti, minun täytyi rakastaa sinua liian armottomasti, 

luulen, että päästää sinut irti on vaikeampaa ja raaempaa kuin kuoleminen."

I-K-Ä-V-Ä !

En ymmärrä miten voi kaivata jotain ihmistä näin paljon, ikävä raastaa sisintä, 

tahtoisin vain olla hänen lähellään, olla päästämättä irti. 

En tiedä olenko liian takertuvainen ihmisiä kohtaan tai oikeastaan ihmistä jota rakastan. 

En osaa olla yksin, en kestä olla ilman rakkautta. 

Olen ehkä tyhmä kun odotan vain häntä, 

odotan että hän ehkä ottaisi minut jossain vaiheessa takaisin. 

En tahdo enää rakastua uudelleen, tahdon vain hänet! 

Miksi tämä on tällaista?

Yllättävää että repsahdin taas eilen viiltelemään, 

mutta tahdon nauttia edes hetken jostain, tuntea adrenaliini vyöryn koko kehossa. 

Sairasta, 

kuinka itsensä tuhoamisesta voi nauttia niin paljon ja kuinka vaikea sitä on lopettaa..

breath

Päivien varjoissa, seinille kirjoitetut tarinat katoavat auringon loistaessa sisälle. 

Meidän tarinamme pyyhkiytyy pois silmistäni, 

katoaa valon mukana jonnekin ja päivä vie sen mukanaan. 

Vaikka hengitän, tuntuu kun en saisi happea, sinä olit kuin happea minulle, 

ilman sitä tukehdun, etkö tulisi jo takaisin jotta voisin jälleen hengittää. 

Musta yö kietoo kätensä ympärilleni päästämättä irti, 

olisitpa täällä pitämässä pimeän poissa läheltäni. 

Sen ote on tiukka, en pääse irti ja kylkiluuni musertuvat tomuksi. 

Aamuun on vielä pitkä aika ja ote vain kiristyy..

Lopetin antabuksen, päätin että juon jos haluan. 

Toivon ettei minulle kuitenkaan tule yllättäviä impulseja kun olen humalassa. 

Jos yrittäisin ainakin tehdä niin että en jäisi yksin kun juon, silloin olen turvassa. 

Olen niinkuin lapsi, jota pitää valvoa etten tee mitään kiellettyä, säälittävää. 

Eihän se muiden homma ole minua vahtia ja pitää minusta huolta, miksi en hallitse itseäni?

Terä kaapissa huutaa minua, mutta en tahdo antaa sille periksi, 

tahdon olla vahva ja yrittää vastustaa sitä. 

Olen pessimisti ja ajattelen etten minä siinä kuitenkaan onnistu, miksi onnistuisin, 

olen heikko, ei minulla ole tarpeeksi itsekuria.

 Olen ollut asunnossani jo viikon ja päätin että toinenkin viikko kuluu neljän seinän sisällä, 

olen uupunut, mikään ei kiinnosta, joten miksi lähtisin, täällähän minulla on kaikki mitä tarvitsen, kynä, paperia, tietokone, tupakkaa, kahvia ja terä, mitä muuta tarvitsisin? 

En tahdo aloittaa uutta vuotta...

"Ajatus siitä, että jatkaa samalla tavalla vuodesta toiseen, alkoi tuntua pelottavalta.."

Wonderland

Tahdon pois todellisuudesta, unohtaa kaiken, mennä johonkin toiseen maailmaan. 

Alkoholikaan ei tässä tilanteessa voi auttaa, koska en voi juoda antabuksen takia vaikka haluaisinkin. 

Tahdon pään sekaisin keinolla millä hyvänsä, olla edes hetken ilman näitä ajatuksia. 

Miksi mikään tai kukaan ei voi auttaa?

Viiltely vain jatkuu ja jatkuu, en pääse siitä millään irti, 

se rauhoittaa kehon ja mielen edes pieneksi hetkeksi. 

Mutta en tahdo tehdä sitä, tahdon eroon siitä lopullisesti, miksi se on niin vaikeaa? 

En keksi mitään vaihtoehtoista keinoa rauhoittua tai tuntea samanlaista mielihyvää mitä se tuo.

Olen niin hukassa..

Punaista

Puntarin lukemat ylittävät sallitun rajan reilusti, jokainen luu ja lihas on piilossa läskin alla. Eiköhän nyt ole jo aika tehdä asialle jotain ja lopettaa valitus. 

Se vain on vaikeaa tämän "syömishäiriön" kanssa, mutta on pakko yrittää. 

En tahdo olla tällainen, vihaan itseäni jo muutenkin tarpeeksi. 

"Et sinä ole läski!", tuttua? 

Kunpa he puhuisivatkin totta tai näkisivät minut samalla tavalla miten itse näen, 

ehkä silloin he ymmärtäisivät, että olen vankina tässä kehossa.

Punaista, miksi se on niin kiehtovaa? Lämmin tunne ihon pintaa vasten, 

hengitys tasaantuu, rauhallinen olo. Tästäkö nautin? 

Jokin paha piileksii ihoni alla, enkä saa sitä ulos, se on piiloutunut hyvin. 

Voisinpa vain oksentaa sen ulos ja kaikki olisi hyvin, mutta ei, en voi. 

Tämä syö minua päivä päivältä enemmän ja enemmän, toivon vain että se joskus loppuisi, en jaksa olla enää sen riepoteltavana, minullakin on oma tahto! 

Miksi aina jokin asia hallitsee minua, miksi en itse voi hallita itseäni kuten muutkin ihmiset? Olen niin riippuvainen..

Talven keskellä, lumihangessa paljain jaloin. 

Sisällä höyryävä tee motti odottamassa, mutta en tahdo vielä lähteä, 

tahdon tuntea lumen tekevän paleltumia jalkoihini, tuntea edes hetken jotain. 

Joulu tekee tuloaan ja vihaan sitä, en näe mitään syytä juhlia yhtään mitään. 

"Tulisit kotiin", ei, en tahdo! Aion viettää kaikki juhlapyhät omassa asunnossani yksin, tehdä päivistä mahdollisimman normaaleja.

Miksikö vihaan joulua ja oikeastaan koko talvea, miksi en näe siinä mitään hyvää? 

Siksi koska talvella on tapahtunut valtaosa kaikesta paskasta mitä olen kokenut, 

joulut ovat olleet yhtä helvettiä, enkä ole varmaan 12 vuoteen nauttinut tästä ajasta, 

se saa mieleni aina vain matalemmaksi ja masennus purkautuu pahimmillaan silloin.

Päivitän teille jokin päivä hieman menneisyydestäni, niin ehkä ymmärrätte minua paremmin. Lukijani voisivat kysyä minulta mitä tahansa vain tahdotte tietää, 

siten voisin helpommin kirjoittaa jotain mitä teilläkin kiinnostaisi tietää, 

joten kommentteja tulemaan, niin kerron itsestäni tarkemmin.

My scars

Otsikko kertoo jo mistä kuvat ovat.

Ja tällaista en toivo kenellekään, olen ollut nyt n.8 vuotta koukussa itseni satuttamiseen ja se on karannut käsistä, se on lähes joka päiväistä ja arvet eivät koskaan lähde pois, 

vaan muistuttavat joka päivä siitä kuinka sairas olen. 

Viiltelystähän on tullut muoti ilmiö teinien keskuudessa, 

mutta sitten on myös ihmiset joille se oikeasti on muodostunut ongelmaksi. 

Toivon että ette koskaan mene edes tahallanne kokeilemaan, 

sillä tämä tie sen kanssa on helvetillinen kulkea ja siitä on todella vaikeaa päästä eroon. 

Kadun sitä joka päivä että menin kokeilemaan sitä ja yllätyksekseni nautin siitä tunteesta minkä se toi ja olinkin miltei heti koukussa. Häpeän omaa kehoani jo muutenkin ihan liikaa ja arvet eivät tosiaan ainakaan helpota asiaa, häpeän jos nostan vahingossakaan hihaani jonkun nähden ja arvet näkyvät, 

mitä ihmiset oikein ajattelevat sellaisesta? 

Niinpä on kokoajan yli pukeuduttava jotta yksikään arpi ei näkyisi. 

Tahdon että ymmärrätte ettei tällaisen asian kanssa ole leikkimistä, se on vakavaa. 

Tarkoitan tämän tekstin niille joilla ei vielä ole tällaisia ongelmia.

kehon vankina

Ylimääräiset poimut kehossa, mistä niitä oikein tulee? 

Olen onnekas jälleen kun ruokahalu on kadonnut, toivoen ettei se enää palaisi. 

20kg sitten kaikki oli paremmin, vartalo näytti edes joltain, eikä ollu niin ahdistava olo, vaikkakin näin itseni silloinkin sotanorsuna jossa ei ole muuta kuin läskiä. 

Kaudet vaihtelevat, välillä ahmin, sitten oksentelen ja sitten ole syömättä, vaikka tiedänkin että tavat joilla elän eivät laihduta, mutta jossain alitajunnassa tunnen syömättömyyden olevan ratkaisu, vaikkei se ehkä olekaan. 

Vihaan ahmimista,aterioita aterioiden perään jatkuvalla syötöllä, tahdon eroon siitä. 

Vihaan elää tässä kehossa, tämän mielen kanssa, vihaan itseäni..

Mielen syövereissä mietin, missä okein olen, mitä täällä teen. 

Sairaalan seinien sisällä, kolkossa huoneessa. 

Aamu klo  8:00 lääkkeet, päivä klo 14:00 lääkkeet, ilta klo 20:00 lääkkeet ja klo 22.00 lääkkeet. Laahustan käytävää pitkin tupakalle ja sieltä takaisin huoneeseen, 

välillä käyn juttelemassa jotain turhan päiväistä hoitajien tai muiden potilaiden kanssa ja sitten samat rutiinit toistuvat. 

Laukussa piilossa lasinsiru joka on turvana heikkoina hetkinä. 

Hoitaja kysyy "oletko viillellyt täällä olo aikana?", katson seinää ja pudistan päätä ja mielessäni mietin miksi en kertonut. Ehkä siksi että vihaan jos ihmiset koskevat minuun, 

paikkailevat haavojani, ne ovat minun, ei niihin saa kukaan toinen koskea, 

minä omistan ne! 

Tiedän että kun huomenna lähden kotiin täältä, 

siellä odottaa minua jälleen "turvalliset" välineet, niin tuttua ja turvallista. 

Aloitin antabuksen uudelleen, on varmaan jo ainakin kymmenes kerta, 

sillä aina sorrun jossain vaiheessa, mutta nyt on tavoitteena olla juomatta 14.03 asti, 

silloin minulla on synttärit ja aion juhlia niitä ja tyhjentää mieleni alkoholin voimalla.

Tukahdutettu

Viimeinen henkäys raikasta pakkasilmaa, poltan savukkeita ketjussa, 

poskipäitä kirvelee kylmä viima joka tuo lupauksen talvesta.

 Katkenneet hiukset hartioilla, nikamien välissä ensilumi. 

Kuka antoi jäädyttää kaiken hyvän menneen, miksi kaiken piti kuihtua? 

Rakkaus, mitä se oikeastaan tarkoittaa, mikä merkitys sillä on? 

Jossain rintalastan suojissa se tunne on voimakas,  

mutta tahdon tukahduttaa sen. 

Miksi satuttaa itsensä aina turhaan?

"rakkaus tarkoitti sitä että katsoimme molemmat samoja vuoria eri tavalla"

Tyhjälyöntejä päässä, ajatuskäyrä käy vuoristorataa. 

Yritän päästää irti, mutta jokin estää minua, ehkä en tahdo irroittaa. 

Sisällä pieni tyttö itkee, kaipaa syliin, mutta hän on yksin, ei tiedä mitä tekee. 

Kynä, paperi ja vanha ruostunut partaterä, siinäkö kaikki? 

Kysymykset tekevät pesänsä sinne jäädäkseen, turhaan, 

vastaukset ovat kuitenkin toisessa maailmassa..

Mielen sokkeloissa..

Päivien takana jossain, muistikuvia sinusta. 

Ajat jolloin kaikki oli paremmin, 

lähelläsi tunsin miten hengityksesi sai aikaan kylmiäväreitä kehossani. 

Kaarevat luut, iho silkin pehmeä, näin kuinka kylkiluusi tanssivat hengityksesi mukana. Kauneimmat muistot, kuinka makoilimme sängyllä tekemättä mitään päivästä toiseen, 

hetket jolloin olit ainoa asia maailmassani, 

pieneen lasipurkkiin kätkettynä kaikelta pahalta ja olin varovainen jottei lasi särkyisi.

Iholla pahan jäljet, ikuisesti merkattuna tuomituksi. 

Viiltoja yhä syvemmälle ja syvemmälle, 

adrenaliini vyöry joka täyttää koko kehon ja voin vihdoin hengittää. 

Punaisen eri sävyt koristavat pintaa ja piirtävät tarinaani kaarrellen pitkin reittä. 

Salaisuudet korvanlehdillä, suunnitelmat valmiina 

ja kuulen kuinka lasi särkyy pyyhkeen kätköissä. 

Naurahdan itselleni, kuinka sairas olen, kuinka voin tuntea näin tehdessäni tällaista. 

Mieleen pinttyneet rutiinit kaikki tapahtuu samalla tavalla, esineet vain vaihtelevat. 

Hymyilen jälleen, eikä kukaan näe mitä tuon hymyn alla on todellisuudessa. 

Alla näette mitä tämä on saanut minulle aikaan ja tämä on vain murto-osa kaikesta.

-Andy