Olen väsynyt näihin pääkipuihin,
vain harvat lääkkeet vaikuttavat niihin
ja nekin vain hetkellisesti.
Nukun huonosti ja minuun sattuu kokoajan.
Minulla on diagnosoitu "vyyhti päänsärky" joka siis tarkoittaa
että monet eri päänsäryt kiusaavat 24/7,
tätä on kestänyt jo 4vuotta,
välillä se ei ole niinkään vaivannut,
sillä olen tottunut yleiseen särkyyn mikä on kokoajan.
Lääkäri määräsi lihasrelaksantteja jotta kokeillaan
olisiko se jännityksestä johtuvaa.
Stressi pahentaa kipujani,
sain juuri päätöksen erääseen asiaan
jota on jouduttu kääntämään ja vääntämään jo reilut 3vuotta,
mutta stressi ei helpota,
sillä luvassa on lisää vaikeuksia jotka kestävät taas vuodesta toiseen..
Parisuhteen osalta menee hyvin,
olemme nähneet viikonloppuisin,
viettäneet aikaa jutellen ja kiehnäten,
hän saa minut nauramaan jutuillaan niin
että tuntuu kuin halkeasin,
enkä voi katkaista naurukohtauksiani,
kuinka pidänkään Himmelistäni.
Ystävät, elämän yksi tärkeimmistä asioista,
minulla on laaja kaveripiiri,
kaikki todella erilaisia,
eivätkä välttämättä edes tunne toisiaan,
monien kanssa on vain tietyt osa-alueet mistä puhumme
ja kaikken kanssa oleminen on erilaista,
jokaisen kanssa eri jutut ja tekemiset.
Yhden nostan kuitenkin jalustalle,
parhaan ystäväni.
Ollaan tunnettu n.5vuotta ja hän on pysynyt matkassani siitä asti,
olemme lähentyneet vuosien varrella,
hän on ihminen joka tietää minusta kaiken,
jolle en valehtele mistään,
hänen kanssaan voin olla sellainen kuin olen,
minun ei tarvitse peittää mitään,
vetää maskia naamalleni.
Hän on tukenut minua niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
Katson häntä ylös päin,
kuinka hienosti hän on elämänsä pystynyt hoitamaan,
vaikka hänelläkin on ollut välillä todella vaikeaa,
hän on pyristellyt eteen päin
ja tällä hetkellä hänen arkensa on hyvää.
Mietin usein,
miksi hän ei ole vielä jättänyt minua taaksensa,
miksi hän jaksaa kulkea mukanani?
Tiedän itse olevani "raskas" ystävä kaikkine ongelmineni
ja hän on juuri se ihminen joka tietää tarkalleen kaiken,
kuinka raskas taakka se on hänelle kantaa,
tosin olenhan minä alkanut pärjätä itseni
ja ongelmieni kanssa paljon paremmin kun vertaa aiempiin
vuosiin ja käyttäytymis malleihin,
mutta tiedän että hän pelkää,
pelkää että sorrun taas tekemään itselleni jotain,
pelkää minun joutuvan jälleen huonoihin suhteisiin,
tilanteisiin ja tapahtumiin,
silti hän on vierelläni.
Voin vain sanoa että tätä ihmistä minä todella arvostan,
hän on minulle yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.
Kun olen ollut todella pohjalla,
huonossa kunnossa,
juonut tunteitani pois,
jäänyt ruhona sängylle,
hän on tullut auttamaan minua ylös,
tukenut, neuvonut
sanonut kaiken kyllä vielä järjestyvän kunhan jaksan yrittää.
Näidenkin nostojen jälkeen lipsahdan usein,
liian usein.
Mietin että olisi täysin inhimillistä jos
hän ilmottaisi minulle ettei enää jaksa yrittää auttaa
ja tukea minua koska se syö hänen omia voimiaan liikaa,
mutta siinä hän silti on, vieläkin.
Tiedän kuitenkin että rajansa se on kaiken suhteen
ja pelkään menettäväni hänet,
jos vielä vaivun todella pohjalle.
Pyrin aina sanomaan hänelle tarpeeksi usein,
kuinka rakas ja tärkeä hän minulle on.
