Riippusillalla

Perjantaina oli isäni kuolin vuosipäivä, se tuntui raskaalta. 

Muistan tarkoin asioita siltä viikolta kun isäni oli sairaalassa 

eikä tietty selviääkö hän. 

Ensimmäiset päivät olivat täynnä tuskallista odottelua 

ja pelkäämistä, sitten tilanne vakaantui, 

isäni kävi jopa hereillä yhden päivän, 

kunnes tilanne jälleen huononi ja huononi, 

tuli se kauhea ilta kun kuulin ettei isäni selviäisi 

ja että aikaa olisi enää vähän, 

seuraavana aamuna päätin viime tipassa 

että tahdon käydä hyvästelemässä hänet, 

minulla oli kuitenkin tarve käydä ensin 

juttelemassa terapeuttini kanssa, 

sen jälkeen lähdin kohti sairaalaa jonne oli matkaa reilut 300km 

ja n.60 ennen päämäärää minulle soitettiin että 

isääni on juuri lähdetty kuljettamaan 

kohti kotikaupunkiaan "valmiiksi", 

eli en ehtinyt nähdä häntä. 

Hän kuoli kuljetuksen aikana. 

Nyt tunnen ahdistusta ja ärtyneisyyttä siitä 

etten kerennyt sanoa hänelle hyvästejä.

Vituttaa se että jos olisin jättänyt terapian väliin 

olisin kerennyt sinne ennen kuljetusta, 

mutta toisaalta kai on kuitenkin turha miettiä sitä, 

sillä eihän tapahtunutta saa enää tapahtumattomaksi.

Mietin omaa elämääni, se on kuin vanha riippusilta ison, 

syvän ja vaarallisen rotkon yli. 

Minun siltani on alusta asti rakoillut, 

väleistä on saattanut puuttua lautoja 

ja välillä kun olen luullut jonkun askelman kestävän 

ja se on näyttänyt ehjältä, 

se onkin murskaantunut jalkojeni alta. 

Kaikessa väsymyksessä ja uupumuksessani 

olen joutunut roikkumaan siltani lahoilla ja haurastuneilla köysillä. 

On ollut myös lyhyitä pätkiä jolloin 

useampikin lauta on kestänyt. 

Olen myös oppinut jollain tapaa näkemään 

niitä lautoja jotka todennäköisesti murtuisivat 

jos astuisin niille joten olen tarkastellut niitä 

ja korjannut ne parhaimmalla mahdollisella tavalla. 

Päivä päivältä saan siltani köysiä punottua vahvemmaksi.

10kk 1vk 3vrk ilman viiltelyä, 

olen ylpeä itsestäni, 

olen kiitollinen minua tukeville ihmisille, 

etenkin rakkaalleni, 

helvetti että rakastan häntä paljon. 

Tämä on jotain uskomatonta, 

onko tuollaista ihmistä edes oikeasti olemassa? 

Jos tämä on unta en tahdo koskaan herätä. 

Hänen kanssaan tunnen olevani jonkinlaisessa paratiisissa.

sykkeessä

Ahdistus puristaa rintaa, 

eikä siihen ole mitään järkevää syytä. 

Joskus se vain tulee muistuttamaan itsestään. 

Sydän hakkaa reilusti yli 100 lyöntiä minuutissa. 

Laitan kuulokkeet korville ja vetäydyn peiton alle, 

tällä kertaa en kuitenkaan kuuntele biisien sanoja tai tarkoitusta,

 uppoudun basson luomaan mystiseen rytmiin, 

kuinka se vaihtelee matalalta korkealle ja päinvastoin. 

Hetkeksi menetän todellisuuden tajun 

ja vajoan johonkin toiseen maailmaan. 

Olisi kiva opetella soittamaan bassoa. 

Menimme rakkaani kanssa kihloihin 

13.10 ja olen niin onnellinen, 

rakastan häntä enemmän kuin ketään <3

survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3

Ruska

Syksyn harmaaseen maisemaan, 

kätkettynä salaisuuksia. 

Tuijottaessa puita, 

joiden kirjavat lehdet putoavat yksitellen värittäen maan,

 muistaa menneen kesän ja kuulee kuinka talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan. 

Edellinen elämä jääneenä viime kevään viimeiseen lumisateeseen 

ja sulanut sen mukana pois. 

Iltojen pimentyessä katson kohti taivasta, 

näen kuinka tähdet syttyvät yksi toisensa jälkeen, 

luoden satumaisen tunnelman. 

Viimeisen lehden pudotessa ja lumen sataessa maahan,

 toivon että voisin jälleen nukahtaa. 

Unessani lentää tähtien luokse, 

lähtien tähdenlennon mukaan.

Pitkästä aikaa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, kuten jotkut ovat varmaan huomanneet. 

Se varmaankin johtuu siitä, kun minulla on mennyt jo pidemmän aikaa niin hyvin 

ja en oikein osaa kirjoittaa hyvistä asioista, 

kirjoittaminen on enemmänkin minulle tapa purkaa asioita mitkä painavat mieltä. 

Voisin nyt kuitenkin jotain kertoa tämän hetkisestä tilanteestani. 

Olen ollut täysin ilman viiltelyä yms. itsenisatuttamista 6kk 2vk 

ja olen todellakin ylpeä itsestäni, 

vielä jonkin aikaa takaperin en uskonut että pystyisin siihen, 

mutta nyt olen todistanut itselleni että minusta on siihen. 

Päivä päivältä on helpompaa olla ilman 

ja se ei enää pyöri mielessäkään juuri lainkaan. 

Suurin kiitos tästä kuuluu rakkaalleni ja tietenkin "kiitän" myös itseäni, 

mutta ilman hänen tukeaan, ymmärrystään ja uskoa minuun, 

en todennäiköisesti olisi pystynyt tähän. 

Hänen kanssaan olemme olleet parisuhteessa nyt 5kk ja täytyy sanoa, 

että tämä on ollut elämäni parhaimmista ajoista. 

Rakastan häntä niin paljon, etten osaa sanoin kuvailla sitä, 

hän on niin erilainen kuin muut ja on todistanut minulle sen, että välittää oikeasti, 

eikä käytä minua hyväkseen. 

Hän on minun aarteeni jonka tahdon näyttää kaikille, 

mutta samalla piilottaa ettei kukaan voi viedä häntä minulta. 

Olen nykyään enemmän hänen asunnollaan kuin omallani, 

oma asuntoni tuntuu jotenkin ahdistavalta, 

se on kuin vankila josta mikään ei pääse ulos. 

Ehkä se johtuu kaikesta täällä tapahtuneesta paskasta, että tunnen näin. 

Kiitos rakas kun olet elämässäni <3

Ja tässä nyt on varmaan vain murto-osa asioista mitä minulle on tapahtunut, joten KYSELKÄÄ minulta jtn. mitä tahtoisitte tietää :)

in my head

Muutama päivä sitten todellisuuden taju katosi, 

olin koko päivän ihan sekaisin, 

en tajunnut että kaikki tapahtuu oikeasti, 

luulin että kaikki tapahtuu vain minun mielessäni, 

sitä on vaikea selittää miltä se tuntui. 

Se oli pelottavaa, itkin, nauroin ja sekoilin ihan kunnolla, 

läheisenikin pelästyivät kummaa käytöstäni ja outoja puheitani. 

Vaikea sanoa mistä tuo käsittämätön olo johtui, 

se vain alkoi yhtäkkiä. 

Onneksi se loppui sitten nukuttuani yön yli. 

Mitähän minulle on tapahtumassa, 

sekoanko nyt lopullisesti?

Tällä hetkellä olo on todella outo, 

syytän itseäni kaikesta mahdollisesta, 

itseinho kasvaa sisälläni hetki hetkeltä enemmän ja enemmän, 

tunnen olevani huono ja epäonnistunut ihminen. 

Itsetuho viettikin on taas kasvanut kasvamistaan, 

tahtoisin vetää terällä jonkin paikan auki, 

mutta yritän olla tekemättä sitä, 

en kuitenkaan tahdo sortua ja ehkä eniten siinä pelottaa jos sorrun, 

että miten rakkaani siihen reagoisi, 

en tahdo edes tietää mitä sitten tapahtuu. 

Mutta tämä on niin helvetin vaikeaa, 

en kohta enää vain yksinkertaisesti pysty vastustelemaan, 

joka hetki on armotonta tappelemista itsensä ja mielihalujen kanssa. 

Apua!

out of my mind

Viiltely halut kasvaa ja kasvaa, 

mitä haittaa olisi yhdestä pienestä viillosta tai parista? 

Mutta kannattaako se nyt 3kk jälkeen enää repsahtaa, 

ei tietenkään, en vain tiedä kauanko enää kykenen tähän. 

On niin vaikea olla ilman mitään kipua, joka olisi itse aiheutettua. 

Tahtoisin riehua, lyödä nyrkit seinille ja huutaa, 

päästää ulos tämän kaiken sisältäni, helpottaisiko se? 

Pelkään itseäni, pelkään sitä mikä sisälläni on jälleen, 

se yrittää pyrkiä pikkuhiljaa ulos, mutta tukahdutan sen, 

en päästä sitä, milloinhan sitten räjähdän ja se saa vallan?

...pelottaa...

waiting

Osaan niin selvästi kuvitella tuon kuvan tunteen, 

kun veri valuu ja adrenaliini virtaa koko kehon lävitse, 

sairasta, tiedän, mutta kaipaan sitä...

..mitäs sitten tapahtuu jos ja kun joskus ratkean?..

mind

Olen lukossa, en osaa avata mieltäni. 

Pelkään sitä, pelkään tietää mitä sen syövereissä oikein on. 

En tahdo huolestuttaa muita, en tahdo alkaa itsekään miettimään. 

Onkohan tämä taas merkki alkavasta masennuksesta, en tiedä. 

Periaatteessa tahtoisin terapiaan, purkamaan, 

katsomaan mitä mielessäni oikein liikkuu,
mutta toisaalta pelkään sitä niin paljon, 

etten välttämättä tahdo edes tietää. 

Välähdyksiä, otteita tapahtuneista asioista, tulevasta. 

Toivon vain etten joudu siihen samaan helvettiin, 

jossa olen jo niin monta kertaa ollut, en tahdo taas pudota niin alas. 

Kohta 3kk viiltelemättä, huh mikä saavutus, 

mutta siinä samassa mielihalut kasvavat, 

mitä kauemmin olen ollut ilman..

love, love, love

2kk 8pv viiltelemättä, miten helvetissä olen pystynyt siihen? 

En edes muista koska olisin ollut näin kauan ilman mitään itsetuhoa. 

Ehkä syy on kuitenkin siinä että olen onnellinen, 

oikeasti, O-N-N-E-L-L-I-N-E-N! 

Ja nyt olen päättänyt nauttia siitä, 

enkä jaksa miettiä sitä että mitä sitten käy kun taas masennun, 

elän tässä hetkessä ja yritän olla murehtimatta tulevaa. 

Rakkaani on "muuttanut" luokseni siksi aikaa kunnes saa oman asunnon ostetuksi, 

hän on vaihtanut asunnossani järjestystä ja tuonut tavaroitansa tänne osastolla ollessani, 

se on mukavaa kun täällä näyttää nyt eriltä, 

ehkä sekin piristää mieltäni ja minun on helpompi olla. 

Tahdon pitää hänestä kiinni, en tahdo päästää häntä menemään ja toivonkin, 

että voisimme olla yhdessä ikuisuuden, hänen kanssaan kaikki tuntuu sujuvan niin hyvin, 

niinkuin kaikella olisi jokin tarkoitus. 

Olen rakastunut. 

Tahtoisin matkustaa hänen kanssaan maailman ääriin, ympäri maailmaa, tai edes suomea. 

Minulle kuitenkin riittää sekin, että edes saan olla hänen kanssaan missä tahansa, 

ei paikalla niin väliä, kunhan olemme yhdessä.

pssst...kiitos rakas kun olet elämässäni<3

birthday

Huomenna minulla on synttärit ja täytän 20v. 

Pelottavaa että olen edelleen hengissä, 

sillä jo 15vuotiaana olin varma että tapan itseni, 

no olenhan minä yrittänyt, mutta surkein tuloksin. 

Mitä oikeastaan on tapahtunut 20vuoden aikana, 

tuntuu kuin se olisi vain sarja epäonnistumisia, täynnä tuskaa ja surua. 

On toki ollut joitain iloisiakin asioita, mutta koska paskaa on niin paljon enemmän, 

tuntuu kuin se kumoaisi kaiken hyvän. 

Tällä hetkellä olen onnellinen muutamasta asiasta kuitenkin, minulla on 

tyttöystävä, ystäviä, perhe ja lemmikit, niistä olen kiitollinen, 

ne ovat asioita jonka takia jaksan edes yrittää päivästä toiseen. 

Perjantaina juhlitaan, ei tosin kovin ison porukan kanssa, 

pienet illanistujaiset vain tiedossa. 

Rakkaani pääsee huomenna osastolta kokonaan pois, 

hän on ollut siellä jo 9viikkoa ja nyt se sitten päättyy. 

Hän muuttaa luokseni pariksi viikoksi asumaan, 

tosin itse menen ensi viikoksi osastolle 5päiväksi. 

Tahtoisin herätä huomen aamulla hänen vierestään, mutta se ei ole mahdollista, 

olisi niin kiva kun hän olisi herättämässä minut synttäri aamuna, 

suutelisi, toivottaisi onnea ja keittäisi kahvit. 

No, ehkä ensi vuonna sitten. 

Olen ollut jo viikon ilman lääkkeitä, 

ei ihme ja kumma ole kyllä ahdistanut paljoa. 

Alkoholin käyttö on aikalailla riistäytynyt käsistä, 

juon joka vk-loppu. 

Kohta on kulunut tasan 2kk viiltelemättä, 

se on pitkä aika, 

toivottavasti pystyn olemaan vielä pitkän aikaa tekemättä itselleni mitään.

home

Minulla ei oikeastaan ole elämää, 

päiväni kuluvat tietokoneen äärellä, kotona istuskellen. 

Eilinen päivä meni ilman nettiä, 

kun se jäi vahingossa tyttöystävälle ja olin kuolla siihen ahdistukseen. 

Mikä minusta on oikein tullut? 

Erakko joka istuu kotona, jota kaverit käyvät joskus katsomassa. 

Liikun milteimpä ainoastaan tyttöystäväni kanssa, hänestä on paljon tukea. 

Miten minä oikein olen ajautunut tähän tilanteeseen? 

Miksi en saa itseäni liikkeelle? 

Mitä jos minulle tulee julkisten paikkojen kammo, 

enkä uskalla poistua enää ulko-ovestani lainkaan? 

Pelkään itseäni, hajoan tähän ympäristöön pikkuhiljaa, 

mutta en vain kykene liikkumaan.

Olen ollut kohta 2kk viiltelemättä ja olen tyytyväinen, 

mutta pelkään sortuvani, sillä haluja tulee päivä päivältä lisää ja on vaikea vastustella. 

Muistan sen tunteen niin selvästi, kuinka se rauhoittaa ja adrenaliini vyöry on suunnaton. 

Pystyköhän kauan enää olemaan tekemättä itselleni mitään? 

Toivon vain että mahdollisimman kauan.

Menneisyydestä

Nyt voisin päivittää hieman menneisyydestäni, saatan kylläkin toistaa itseäni, mutta kerron asiat jonkinlaisessa aika järjestyksessä, joten saattaa tulla samaa asiaa mitä olenkin jo kertonut. Lapsuuteni ei ollut kummoista, vanhemmat olivat kaikki päivät töissä, sillä meillä oli oma yritys. Olin koulukiusaaja, tai oikeastaan kiusaajien käskyttäjä, en tiedä kylläkään miten minulla oli niin paljon valtaa määrätä muita. Kaduin kuitenkin aina kaikkea sitä mitä käskin heidän tehdä, koska tunsin suurta myötätuntoa kiusattuja kohtaan, mutta en voinut lopettaa jostain syystä. Sitä kesti ykkös, kakkos ja kolmos luokan ajan, kunnes tajusin lopettaa ja käskin kiusaajien lopettaa kiusaamisen. Se oli ehkä elämäni yksi parhaimmista päätöksistä ja siitä tuli hyvä mieli. Nykyään tietenkin vastustan kaikenlaista kiusaamista ja kadun tekojani todella. Uhkailin aivan pienestä asti tappaa itseni jos jokin asia ei sujunut kuten halusin, ei pienen lapsen pitäisi sellaisia puhua. Opettajani huomasikin etten ollut aivan normaali lapsi. Niin pahalta kuin se tuntuukin, minun täytyy syyttää tästä asiasta äitiäni, sillä kuulin niin monesti kuinka hän sanoi puoliksi vitsillä tappavansa itsensä, hän sanoi isälleni puhelimessa moneen otteeseen että "tuo kaupasta arsenikkia", kysyin häneltä että "mitä se on", johon äitini vastasi "se on sellaista myrkkyä joka tappaa", tuo muisto on jäänyt jotenkin selvänä mieleeni. Aloitin alkoholin ja tupakan käytön n. 8vuotiaana ja opetin kaikki kaverinikin siihen, olin niin sanotusti kylän "pahis", eivätkä kaverieni vanhemmat minusta sen takia hirveästi pitäneet. 10 vuotiaana aloin käyttää alkoholia suht. säännöllisesti, join miltei joka viikoloppu, mutta vanhempani eivät huomanneet asiaa, koska olivat töissä kokoajan. Kuutos luokalla aloin oireilemaan pahemmin ja masennus paheni, olin keinoton, jolloin tartuin ensimmäistä kertaa puukkoon ja viilsin, se oli elämäni yksi pahimmista virheistä, sillä huomasin saavani aivan käsittämätöntä nautintoa satuttaessani itseäni. Seiska luokalle mentyäni luokanvalvojani alkoi huomata ettei minulla ollut kaikki ihan hyvin, etten ollut normaali. Niinpä hän passitti minut koulukuraattorille, joka kauhisteli menneisyyttäni ja sen hetkistä tilannetta. Aloin käydä psykiatrilla. 15 vuotiaana lähdin sitten ensi ja turvakotiin pariksi viikoksi, sieltä nuorisokotiin, olin siellä 8kk, sieltä menin lapsi ja nuorisokotiin jossa olin toiset 8kk, seuraava paikka oli suljettu osasto, sitten nuorisopsykiatrian osasto ja viimeisin on psykiatrinen avo-osasto, jossa tälläkin hetkellä käyn viikon jaksoja 2kk välein ja joka viikko kaksi kertaa päivä käynneillä, johon on yhdistetty myös terapia käynnit. Näinä aikoina olen yrittänyt tappaa itseni useaan otteeseen. Isäni oli alkoholisti ja kärsin siitä suunnattomasti, se vaivasi minua kokoajan. Se paheni vuosi vuodelta ja loppujen lopuksi hän oli kokopäivä juoppo, joka oli menettänyt miltei kokonaan perheensä ja yrityksensä. 22.11.2012 hän tippui/työnnettiin portaat alas, hän sai aivoverenvuodon ja aivoinfarktin johon sitten menehtyi. Tässäpä oli nyt suurimmat asiat mitä minulle on menneisyydessäni tapahtunut, tosin ehkä vain murto-osa kaikesta.

ugly

"Yritän hymyillä iloisesti, mutta en pidä siitä. 

En ole nätti, en ole kaunis. 

Yritän laulaa, mutta kukaan ei kuuntele. 

En ole nätti, en ole kaunis. 

Miksi olen näin ruma? 

Mitä minun on tehtävä, 

jotta hymyni olisi yhtä iloinen kuin sinun? 

Olen tulossa vihaiseksi, 

miksen voi olla koskaan täydellinen? 

Syytän rumaa ulkonäköäni tässä särkyneessä peilissä. 

Älä katso minua, vihaan tätä tunnetta. 

Haluan piiloutua jonnekin, haluan paeta. 

Tämä maailma on täynnä valheita. 

Pidän itseäni rumana, eikä kukaan halua rakastaa minua. 

Hänen tavoinsa haluan olla nätti, haluan olla nätti. 

Älä valehtele päin naamaani kehuen minua nätiksi. 

Älä valehtele päin naamani, koska tiedän olevani ruma. 

Älä sano ymmärtäväsi minua helposti, 

ruma ja kiero sydämeni saattaa alkaa paheksua sinua. 

Älä pakota minua puhumaan, en ole se oikeasti. 

Tuon holhoavan katseen kylmä puoli tukahduttaa minua. 

Älä tule lähemmäs, en halua huoltasi. 

Haluan häipyä jonnekin, haluan huutaa. 

Tämä maailma on täynnä valheita. 

Pidän itseäni rumana, eikä kukaan halua rakastaa minua. 

Hänen tavoinsa haluan olla nätti, haluan olla nätti. 

Älä valehtele päin naamaani kehuen minua nätiksi. 

Älä valehtele päin naamaani, koska tiedän olevani ruma. 

Täysin yksin, olen täysin yksin. 

Lämpöä ei ole olemassakaan, vierelläni ei ole ketään, 

vierelläni ei ole ketään, joka halaisi minua. 

Pidän itseäni rumana, eikä kukaan halua rakastaa minua. 

Hänen tavoinsa haluan olla nätti, haluan olla nätti. 

Älä valehtele päin naamaani kehuen minua nätiksi."

Tältä tuntuu tällä hetkellä..

Ehkä sopivin biisi ikinä.

tomorrow

Odotan huomista innolla, terapeuttini laittoi minulle tänään viestiä 

ja kertoi olevansa huomenna vihdoin töissä. 

En ole käynyt terapiassa n. kuukauteen, 

joten olen helpottunut kun nyt taas pääsen purkamaan ajatuksiani ja tunteitani. 

En kylläkään tiedä mistä tahtoisin puhua, 

mutta onneksi hän osaa kaivella minusta juuri oikeita asioita esille. 

Lääkkeiden vähentäminen ei ole ollut minulle hyväksi, 

olen heti huomannut että ahdistaa enemmän ja ajatusjuoksu kiitää, 

myös harhat iltaisin ovat palanneet. 

Olen siis lopettamassa lääkkeet kokonaan, 

sillä se on niin helvetin kallista ja sossu kun ei minua enää niiden kanssa auta, 

joten tein sen päätöksen että lääkkeet saavat jäädä toistaiseksi pois. 

Siitä en tosin ajatellut kertoa terapeutilleni tai lääkärilleni mitään, 

sillä en jaksa kuunnella sitä valitusta mitä siitä tulee. 

Yritän pärjätä omillani, ilman lääkkeiden tuomaa turvaa, 

pystynköhän siihen? 

Huomenna näen myös hänet, en malttaisi odottaa, 

ikävöin niin paljon.

Pimeä..

Pelkään pimeää, pelkään sitä niin paljon. 

Tosin en tarkoita kirjaimellisesti pimeää, 

vaan kuvaan sillä sitä pahaa joka ottaa minussa joskus vallan, 

joka saa minut tekemään typeriä asioita. 

Tuntuu että se tiukentaa taas otettaa ja yrittää ottaa vallan, 

musertaa minua pikkuhiljaa kasaan, kunnes murrun. 

Tämän pelon kanssa olen elänyt miltei puolet elämästäni, 

se on uuvuttavaa. 

Aina kun asiat alkavat mennä hyvin, 

olen onnellinen ja nautin elämästä, 

alan pelkäämään että vajoan jälleen pohjalle, 

enkä sen vuoksi osaa nauttia niistä onnellisista hetkistä kunnolla.

Onnellisuus...

Minulle se on sitä kun saan olla tärkeiden ihmisten kanssa 

ja tunnen että minusta välitetään, 

se on sitä kun olen voimissani ja jaksan tehdä asioita, lähteä asunnostani. 

Siihen kuuluu aika paljon asioita, 

joita en nyt jaksa luetella ja tällä hetkellä tunnenkin olevani onnellinen, 

pelkään vain että se viedään minulta jälleen pois, 

että paha takertuu minuun tiukasti ja vetää minut alas. 

Ehkä minun pitäisi vain oppia olemaan pelkäämättä, nauttia tästä hetkestä.

Minulla on onneksi ihminen, 

jonka vuoksi jaksan yrittää, 

joka tekee minut onnelliseksi. 

On syli ja turva missä olla piilossa pahalta maailmalta.

Kiitos kulta, kun jaksat olla tukenani <3

strong

Ahdistus! 

Mielikuvia jälleen, kaikesta paskasta mitä on tapahtunut, hajottaa ihan vitusti. ¨

Tahdon pois täältä, johonkin toiseen kaupunkiin edes hetkeksi, 

tahdon ajaa kauas pysähtymättä matkalla ja päämäärän saavutettuani hengittää syvään, 

auttaisiko se? Näiden silmien takana on piilossa paha, 

paha joka yrittää kaivertaa tietään ulos. 

Olen ollut 1kk 4pv viiltelemättä ja olen tyytyväinen itseeni, todella, 

mutta koska tahdon nämä ajatukset pois tahtoisin tehdä itselleni jotain, 

jotta pääsisin edes hetkeksi irti näistä ajatuksista ja saisin nautinnon ja rauhottuisin. 

En kuitenkaan aio tehdä niin, ei tässä vaiheessa enää kannate sortua, 

pitää pysyä vahvana, vastustaa. 

Kunpa voisin vain lähteä, mutta en voi..

monster..

Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, vihaan itseäni jälleen enemmän. 

Olen ollut n. kuukauden viiltelemättä ja nyt tuli ensimmäisen kerran halu tehdä viiltoja, 

mutta ei, en tahdo ratketa, on keksittävä jotain muuta, jotain mikä helpottaisi tätä oloa. 

En halua olla sydänten murskaaja, en tahtonut satuttaa ketään. 

Nyt olen pettynyt itseeni, minkälainen kusipää oikein olen? 

Tunnen olevani hirviö, hirviö joka tekee kaiken väärin ja loukkaa ihmisiä. 

En vain pystynyt siihen, en vain yksinkertaisesti pystynyt, vaikka halusinkin. 

Halusin tehdä hänet onnelliseksi, miksi en pystynyt olemaan siinä? 

Miksi rakastan toista, enkä pysty unohtamaan. 

En tiedä mitä teen nyt.