beauty come inside

Voicen sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseen

- http://www.voice.fi/suhteet/liikuttava-kirjoitus-leviaa-netissa-koskettaa-lahes-jokaista-parisuhteessa-elavaa-naista/4/69241 -

liittyen tuli mieleeni miten itse näen ihmiset.

Kaikki kumppanini ovat olleet hyvin erilaisia

niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

On ollut anorexiasta kärsivä, muuten hoikkasia,

keskikokoisia ja tanakampaa,

minulla ei ole mitään tiettyä "kauneus ihannetta",

ihmisen sisäinen kauneus on tärkein

ja heijastuu mielestäni ulkoiseen olemukseen.

Tätä on ollut vaikea selittää kumppaneilleni,

sillä kaikilla on ollut huono itsetunto,

he eivät ole ymmärtäneet

miten voin nähdä hänet kauniina kun edellinen on ollut täysin erilainen.

Olen yrittänyt kertoa että kauneutta on monenlaista

ja  ulkoisestikin monenlainen, pituinen,

painoinen etc. ihminen voi olla minusta kaunis,

en minä ihannoi mitään sellaista mitä

esim. mediassa jatkuvalla syötöllä näytetään,

kauneus on ihminen itse.

He eivät ole nähneet sitä samaa mitä minä heissä,

monet ovat sanoneet että

"sinä kuitenkin haaveilet ja kuolaat jotain siroa, kaunista povipommia",

olen yleensä vastannut heille jotain tällaista

"jos minä en rakastaisi sinua ja ulkonäköäsi juuri tuollaisena,

olisin etsimässä kuvaileemaasi ihmistä, mutta näin ei ole,

minulle ihmisen pitää olla aito, rehellinen, sisältä kultaa

ja sinä olet täydellinen minulle juuri tuollaisena kuin olet".

Melkein kaikki helluni ovat olleet bi-seksuaaleja

(itse en tykkää luokitella seksuaalista suuntautumista),

eivätkä aiemmin ole seurustelleet naisen kanssa

ja koska kärsin myös itse todella huonosta itsetunnosta

pelkään aina etten naisena riitä heille, en ole pitkä,

maskuliininen tai muutenkaan "karski".

Olen lässyttävä, tunteellinen,

enkä varmastikaan kovin tosissaan otettava vakavissa asioissa,

minä takerrun, haluan hellyyttä kokoajan,

en ole kovinkaan sponttaani ja tykkään kaksin olemisesta,

ulkonäköni ei miellytä minua laisinkaan

ja tästä päästäänkin siihen että syyllistyn itsekin kyseiseen aiheeseen,

ero on kyllä siinä että jossain vaiheessa

uskon heidän ajattelevan että olen miellyttävän näköinen heidän mielestään,

mutta juuri kun alan luottaa heihin minut jätetään,

petetään, minulle valehdellaan,

vaihdetaan mieheen/ toiseen naiseen,

siinä vaiheessa en enää pidä kyseistä ihmistä kauniina,

hänestä tulee minulle kuvottava, kaksinaamainen olento.

Kaiken tämän jälkeen voi vain miettiä

kuinka kerta toisensa jälkeen itsetuntoani muserretaan entisestään

ja se tuhoaa minua ja vaikeuttaa luottamista muihin ihmisiin..

a winter's welcome

Jälleen ensilumi putoaa hiljalleen maahan,

samaan pihaan jota olen jo kolme vuotta katsonut,

nyt vain katson sitä vastakkaiselta parvekkeelta,

eri elämäntilanteessa, eri ihmisen kanssa.

Mitä kaikkea tämä kolme vuotta on sisältänyt?

Paljon tuskaa, surua, huolta, eroja, itsemurha yrityksiä,

pettymyksiä, petoksia, katkeruutta..

mutta myös positiivisia kokemuksia, rakkautta,

itsensä kanssa paremmin selviämistä,

uudelleen rakastumista, uusia sisarusten lapsia,

ystäviä, tukea, onnellisuutta.

Sitähän elämä loppu peleissä on kaikilla,

ääripäästä toiseen, joillakin pudotukset vain ovat rankempia,

nopeampia ja niihin reagoi vahvasti,

niistä on vaikea selvitä.

Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, olen elossa,

en satuta itseäni enää,

nyt on kulunut jo 1v8kk8vrk ilman mitään itsetuhoa.

Selviän itseni ja ongelmieni kanssa päivä päivältä paremmin,

olen selvinnyt helvetillisistä kokemuksista,

ilman että olen sortunut tai vajonnut täysin pohjalle. 

Minua on kohdeltu kaltoin, todella epäinhimillisesti,

täysin omaa tahtoani vastaan,

loukattu, jätetty yms. ja nyt voin viimein sanoa,

että en todellakaan ansaitse mitään paskaa kohtelua,

minua ei saa loukata, satuttaa, kohdella kaltoin, häpäistä.

Voin hyvällä omallatunnolla nostaa keskisormeni pystyyn,

 haistattaa vitut kaikille kusipäille ja maailmalle,

sillä minä olen selvinnyt,

olen elossa ja ylpeä itsestäni!

FUCK YOU ASSHOLES, FUCK YOU WORLD!

I do it!

Tänään on todella suuri päivä,

onnistuin, minä onnistuin,

tulee täyteen 1,5vuotta siitä kun olen viimeksi satuttanut itseäni.

Vaikea uskoa 8 vuoden tuhoamisen jälkeen sitä mahdolliseksi,

joka päivä ilman sitä saa minut

motivoitumaan olemaan ilman yhä enemmän ja enemmän.

Palkitsin itseni tilailemalla läjän vaatteita ja

tänään menen parhaanystäväni kanssa syömään,

hän on ylpeä minusta ja niin olen myös itse

tai oikeastaan koko lähipiirini on.

Ehkä heidänkin pelkonsa hellittää

mitä kauemmin olen ollut ilman ja niin myös omanikin,

välillä on tietenkin tullut hetkiä

jolloin olen sellaisia miettinyt

mutta näin pitkää aikaa ei halua menettää

pienen hetkellisen helpotuksen vuoksi.

the pictures tell the truth about my feelings

Apathetic

Bored

Confused

Depressed

Emptiness

Fearful

Gloomy

Hurt

Indigent

Jealous

Keen

Lonely

Mad

Nervous

Over

Pointless

Remorseful

Suicidal

Tired

Unsure

Vulnerable

Weird

One, two, three...

"Onnellisten" silmien takana piilee kauhu,

pelko joka riipii sydäntä,

yksinäisyys ihmisten keskellä.

Katson hymyäni ja mietin olinko oikeastaan onnellinen koskaan,

voinko edes olla varma miltä se tuntuu,

oliko se aitoa,

oliko se edes totta?

1.Vihainen/vittuuntunut,

2.Surullinen/pelokas

3.Turhautunut/uupunut,

heijastan negatiiviset tunteeni toisiin ihmisiin,

en tunnista itse edes välttämättä tuntevani niitä,

se on pelottavaa,

mutta terapeuttini sanoi sen olevan

minun "tapani" saada tunteet edes jotenkin esiin. 

yritimme saada tunteistani selvää koko keskustelutuokion ajan 

ja mietittiin miksi en anna itseni tuntea,

sehän on inhimillistä,

ei ole mahdollista että kukaan olisi elämänsä ajan itkemättä

tai edes tuntematta mitään negatiivista,

miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?

Haluaisin näyttää tunteeni,

haluaisin edes oppia ymmärtämään mitä ne ovat,

nyt se on alkanut entistä enemmän pelottamaan minua,

sillä entiset käyttäytymismallit kummittelevat pääni sisällä,

jos sorrun tuntemaan,

jos sorrun päästämään sen pintaan,

olenko taas raatona lattialla..

eihän minun tarvitse käyttäytyä kuin ennen, ei,

nyt on mennyt jo 1v5kk7pv ilman mitään itsetuhoa,

en todellakaan aio enää sortua siihen,

mutta kai sekin on inhimillistä että pelkään sitä silti,

olihan se mukanani lähes puolet elämästäni..

Huokaus,

yksi kyynel

näkökenttä alkaa väreillä,

toinen kyynel

hymy jota ei koskaan ollut,

kolmas kyynel

pyörremyrsky rintalastan alla,

neljäs kyynel

yksinäisyys,

viides kyynel

6.

7.

8.

9.

10.

olen väsynyt tällaiseen..

myself

Tahtoisin lyödä pullon seinään,

katsoa itseäni peilistä,

toivoen että kuvastukseni olisi kolmiulotteinen,

jotta voisin raadella "hänet" niin että

"hän" viimein tajuaisi ottaa elämänsä hallintaansa, 

ja jättää kaikki turha pois,

ELÄÄ elämää niinkuin joka hetki olisi matka johonkin uuteen

ja ihmeelliseen,

ei niin että kaikki mitä teen

ajaa minua vain syvemmälle kuoppaani,

mutta miksi se ei ole niin yksinkertaista?

Miksi en vain yksinkertaisesti osaa tehdä niin?

Kadotan itseni.

same, same , it's always same

Kevät ja kaikki ihmiset ovat sekaisin,

vähän väliä joku pettää, jättää,

rakastuu uudelleen, parisuhteet täynnä ongelmia,

ne joilla menee "hyvin" suhteessa ovat sokeita rakkaudelle

ja tekevät hulluuksia,

päätöksiä jotka kusevat loppujen lopuksi kuitenkin.

Anteeksi, tiedän,

olen pessimisti tai oikeastaan olen niin kyllästynyt elämän kolhuihin

etten jaksa enää uskoa aitoon ja kestävään rakkauteen,

tiedän, ihastun ja ehkä rakastun vielä uudelleen

ja kumoan kaiken tämän sanomani,

mutta sisimmässäni tiedän ettei mikään hyvä kestä kauaa

ja juuri kun pääset onnesi huipulle maailma romahtaa.

Voi olla että tätä on masentavaa ja ärsyttäävääkin lukea.

Monet saattavat ajatella että

"sinulle ei ole tullut vielä vastaan sitä oikeaa",

niinhän minä itsekin olen aina ajatellut.

Mutta nyky maailmassa vain harva suhde kestää kuolemaan saakka,

todella "vanhat" pariskunnat pystyvät siihen koska heillä on periaatteita,

he ovat vanhoollisia ja ihan vain periaatteesta pysyvät yhessä loppuun saakka

vaikka rakkaus olisi kuollut jo monia vuosia sitten,

mutta nyky maailmassa on niin helppo heittää suhde pois

muutaman pienenkin vastoinkäymisen takia.

Tietenkin ajattelen joka suhteen alussa itse että

eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee

ja miksipä ei voisi nauttia siitä ajasta kun on kerrankin onnellinen,

mutta se on vain niin helvetin raastavaa kerta toisensa jälkeen tulla petetyksi

tai jätetyksi tai jotain vastaavaa,

juuri kun olet alkanut nauttimaan elämästäsi

ja löytänyt vierellesi rakkauden,

se kaikki viedään sinulta hetkessä.

En kaipaa exääni ihmisenä,

koska en häntä tuntenutkaan kuten luulin,

ehkä kaipaan ainoastaan sitä tunnetta mitä tunsin,

sitä rakkautta jonka koin, turvaa,

enhän minä häntä voisi kaivatakkaan,

koska en tuntenut häntä,

hän oli vain harhakuva jostain mitä tahdoin nähdä.

Olen alkanut miettimään että

ehkä luon aina tietynlaisen illuusion ihmisestä ketä rakastan

ja kadotan todellisuuden tajun siinä samalla,

kunnes yhtäkkiä todellisuus lyö vasten kasvoja

ja havahdun tilanteeseen

ja olen jälleen

yksin.

yön tumma syli

Unta etsien yön varjoissa,

rakkaus uupuneena vierelläni,

hiljainen huokaus unen ja todellisuuden rajalla.

Kuinka voi helpottaa toisen kärsimystä?

Vain sormien kylmät kosketukset iholla,

rintalastan alla hiljaa sykkivä sydän.

Arvet, muistot aivoihin tatuoituina,

voisiko ne pyyhkiä pois?

Toisessa ulottuvuudessa vastaus kaikkeen,

tietä ei ole olemassa.

Sisäinen hauraus päässyt ulos,

kunpa voisin sen parantaa,

sitoa ehjäksi.

Keinoton pitää sylissään,

yrittää puristaa pahan pois,

syleillä ehjäksi,

mutta auttaako se?

RAKASTAN SINUA <3

story of my life

Oon niin vitun ylpeä itsestäni. 

Olen ollut 1v12pv viiltelemättä ja 

ilman mitään muutakaan itsetuhoa. 

Mitä ihmettä? 

Miten minun kaltaiseni ihminen on voinut onnistua siinä? 

Ihan voittaja olo. 

Ylipäätään on vuoden ajan mennyt tosi hyvin kaikki, 

tietenkin on välillä ollut huonoja päiviä ja pidempiäkin aikoja, 

mutta olen selvinnyt.

Olen kehittynyt itseni kanssa todella paljon, 

oppinut selviämään pääni kanssa. 

Ja nyt voin viimein sanoa,

 että tämä ei ole tarina luovuttamisesta, 

vaan helvetinmoinen selviytymis tarina, 

jossa olen pääosassa. 

Olen niin kiitollinen ihmisille jotka ovat kaikista huolimatta 

kulkeneet rinnallani huonoinakin aikoina, 

kiitollinen uusille ihmisille jotka ovat tulleet matkanvarrella mukaani 

vaikka tieni ei aluksi näyttänytkään kovin valoisalta, 

olen kiitollinen että saan rakastaa ja olla rakastettu, 

olen kiitollinen kun minulla on elämässäni maailman ihanin nainen, 

jonka kanssa saan jakaa arjen surut ja ilot.

Elämä on matka.

Riippusillalla

Perjantaina oli isäni kuolin vuosipäivä, se tuntui raskaalta. 

Muistan tarkoin asioita siltä viikolta kun isäni oli sairaalassa 

eikä tietty selviääkö hän. 

Ensimmäiset päivät olivat täynnä tuskallista odottelua 

ja pelkäämistä, sitten tilanne vakaantui, 

isäni kävi jopa hereillä yhden päivän, 

kunnes tilanne jälleen huononi ja huononi, 

tuli se kauhea ilta kun kuulin ettei isäni selviäisi 

ja että aikaa olisi enää vähän, 

seuraavana aamuna päätin viime tipassa 

että tahdon käydä hyvästelemässä hänet, 

minulla oli kuitenkin tarve käydä ensin 

juttelemassa terapeuttini kanssa, 

sen jälkeen lähdin kohti sairaalaa jonne oli matkaa reilut 300km 

ja n.60 ennen päämäärää minulle soitettiin että 

isääni on juuri lähdetty kuljettamaan 

kohti kotikaupunkiaan "valmiiksi", 

eli en ehtinyt nähdä häntä. 

Hän kuoli kuljetuksen aikana. 

Nyt tunnen ahdistusta ja ärtyneisyyttä siitä 

etten kerennyt sanoa hänelle hyvästejä.

Vituttaa se että jos olisin jättänyt terapian väliin 

olisin kerennyt sinne ennen kuljetusta, 

mutta toisaalta kai on kuitenkin turha miettiä sitä, 

sillä eihän tapahtunutta saa enää tapahtumattomaksi.

Mietin omaa elämääni, se on kuin vanha riippusilta ison, 

syvän ja vaarallisen rotkon yli. 

Minun siltani on alusta asti rakoillut, 

väleistä on saattanut puuttua lautoja 

ja välillä kun olen luullut jonkun askelman kestävän 

ja se on näyttänyt ehjältä, 

se onkin murskaantunut jalkojeni alta. 

Kaikessa väsymyksessä ja uupumuksessani 

olen joutunut roikkumaan siltani lahoilla ja haurastuneilla köysillä. 

On ollut myös lyhyitä pätkiä jolloin 

useampikin lauta on kestänyt. 

Olen myös oppinut jollain tapaa näkemään 

niitä lautoja jotka todennäköisesti murtuisivat 

jos astuisin niille joten olen tarkastellut niitä 

ja korjannut ne parhaimmalla mahdollisella tavalla. 

Päivä päivältä saan siltani köysiä punottua vahvemmaksi.

10kk 1vk 3vrk ilman viiltelyä, 

olen ylpeä itsestäni, 

olen kiitollinen minua tukeville ihmisille, 

etenkin rakkaalleni, 

helvetti että rakastan häntä paljon. 

Tämä on jotain uskomatonta, 

onko tuollaista ihmistä edes oikeasti olemassa? 

Jos tämä on unta en tahdo koskaan herätä. 

Hänen kanssaan tunnen olevani jonkinlaisessa paratiisissa.

survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3

Pitkästä aikaa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, kuten jotkut ovat varmaan huomanneet. 

Se varmaankin johtuu siitä, kun minulla on mennyt jo pidemmän aikaa niin hyvin 

ja en oikein osaa kirjoittaa hyvistä asioista, 

kirjoittaminen on enemmänkin minulle tapa purkaa asioita mitkä painavat mieltä. 

Voisin nyt kuitenkin jotain kertoa tämän hetkisestä tilanteestani. 

Olen ollut täysin ilman viiltelyä yms. itsenisatuttamista 6kk 2vk 

ja olen todellakin ylpeä itsestäni, 

vielä jonkin aikaa takaperin en uskonut että pystyisin siihen, 

mutta nyt olen todistanut itselleni että minusta on siihen. 

Päivä päivältä on helpompaa olla ilman 

ja se ei enää pyöri mielessäkään juuri lainkaan. 

Suurin kiitos tästä kuuluu rakkaalleni ja tietenkin "kiitän" myös itseäni, 

mutta ilman hänen tukeaan, ymmärrystään ja uskoa minuun, 

en todennäiköisesti olisi pystynyt tähän. 

Hänen kanssaan olemme olleet parisuhteessa nyt 5kk ja täytyy sanoa, 

että tämä on ollut elämäni parhaimmista ajoista. 

Rakastan häntä niin paljon, etten osaa sanoin kuvailla sitä, 

hän on niin erilainen kuin muut ja on todistanut minulle sen, että välittää oikeasti, 

eikä käytä minua hyväkseen. 

Hän on minun aarteeni jonka tahdon näyttää kaikille, 

mutta samalla piilottaa ettei kukaan voi viedä häntä minulta. 

Olen nykyään enemmän hänen asunnollaan kuin omallani, 

oma asuntoni tuntuu jotenkin ahdistavalta, 

se on kuin vankila josta mikään ei pääse ulos. 

Ehkä se johtuu kaikesta täällä tapahtuneesta paskasta, että tunnen näin. 

Kiitos rakas kun olet elämässäni <3

Ja tässä nyt on varmaan vain murto-osa asioista mitä minulle on tapahtunut, joten KYSELKÄÄ minulta jtn. mitä tahtoisitte tietää :)