past...

Olen sekaisin, ajatukset ei pysy kasassa, olen onnellinen ja iloinen, 

mutta silti surullinen ja ahdistunut. 

Miksi menneitä ei voi pyyhkiä, miksi arvet eivät lähde pois, miksi elämä jättää jälkensä? 

Olen pilannut tulevaisuuteni menneisyydelläni, kaikki vaikuttaa kaikkeen, 

olen sairas enkä muuksi muutu, joudun loppu elämäni kulkemaan tämän sairauden kanssa ja menneisyys piinaa minua. Tahtoisin vain olla normaali, en tahtoisi sitä menneisyyttä mikä minulla on ollut, itsetuhoa ja sitä kaikkea paskaa mitä olen joutunut kokemaan. 

Tulevaisuuden suunnitelmat ovat hukassa, en tiedä mikä on enää mahdollista toteuttaa tämän kaiken jälkeen. Voisinpa pyyhkiä muistini, häivyttää kaikki arpeni kehostani luoda toisen elämän. Pelkään etten riitä ihmisille sellaisena kuin olen, ettei minua hyväksytä menneisyyteni takia. 

Ei, en jaksaisi miettiä näitä asioita, en tahtoisi...

Death is waiting

Hei!

Palaan jälleen keskuuteenne sillä en onnistunut lähtemään..

Elikkä yritin itsemurhaa jälleen 16.01.2013 ja vaikkakin lupasin onnistua, niin ei kuitenkaan käynyt.

Olin niin kyllästynyt itseeni, en jaksa enää itseäni, en pärjää itseni kanssa ja vihaan itseäni, 

tahdoin ja tahdon edelleen vain pois, en jaksa tätä kaikkea, ennen kaikkea itseäni. 

Niinpä kirjoitin itsemurha kirjeen, hyvästelin kissani ja menin vessaan. 

Suihku auki ja lattialle makaamaan, terä käteen ja kädet ja kaula auki monesta kohtaa, 

lääkkeitä liikaa. Vuodettuani liian kauan aikaa sain paniikki kohtauksen 

(se ei tapahtunutkaan niin nopeaa kuin luulin)

 ja laitoinkin kaverille viestin "auttakaa" ja he tulivat asuntooni, 

löysivät minut vessasta verilammikon keskeltä, täristen kylmyydestä ja tajunnan taso laskeneena, 

he soittivat ambulanssin, asuntooni saapui 4 poliisia ja 4 ensihoitajaa. 

Sitten sairaalaan tikattavaksi, tikkejä 95-110 

(en tiedä tarkaa lukemaa kun joka kerta saan eri tuloksen), 

isoin haava kädessä 3cm syvä ja 4cm leveä, kaulassa 1cm syvä ja 3cm leveä 

+ hieman pienemmät viillot. 

Yö tarkkailussa tiputuksessa, 

aamulla psykiatrisen lääkärin kanssa keskustelu jossa päätimme, 

että lähden suljetulle osastolle toipumaan. 

Osastolle tullessani sain kuulla että olen sairaalassa ollessani altistunut bakteerille ESBL 

ja on mahdollista että olen saanut tartunnan, mutta kuitenkin epätodennäköistä. 

Huomenna labrat, jotta selviää olenko saanut tartunnan. 

Minut meinattiin eristää kokonaan muista, omaan huoneeseen jossa on oma suihku ja vessa, 

jonne tullaan vain suoja puvut päällä, mutta koska tartunta on epätodennäköinen niin riittää että pidän käsi hygieniasta hyvää huolta kunnes saadaan tulokset.

Päivitän taas ajatuksiani, kun saan jotain selvää päästäni, 

nyt olen niin sekaisin etten kykene kirjoittamaan mitä ajattelen, en ole varma.

(tiedän että blogiani lukee eräs ihminen joka tuntee minut vaikkakin olen estänyt hänet 

ja en ymmärrä mikä hänellä minun elämässäni vielä kiinnostaa, mutten nyt jaksa välittää)

Katoan..

Katoan nyt hetkeksi, en enää pysty käyttämään tietokonetta, päivitän sitten taas kun olen valmis.. Kiitos.

obsession

Olen hajalla, niin hajalla... 

Vihaan itseäni niin paljon, vihaan tätä kaikkea, en kestä olla itseni kanssa. 

Olen ajattelematon kusipää, joka ei osaa tehdä mitään oikein, olen säälittävä. 

Olen aiheuttanut toisille jo ihan liikaa ahdistusta oman käytökseni takia, 

tekojen ja puheiden vuoksi. 

Miksi teen kaiken aina väärin? 

Jätän hänet rauhaan nyt, minun on pakko, 

en tahdo enää aiheuttaa hänelle mitään ahdistusta tai vastaavaa. 

Hän sanoi haluavansa pitää välit kunnossa ystävinä ja sanoin ymmärtäväni, 

kuten myös ymmärränkin, mutta en tiedä pystynkö siihen, 

pelkään.....pelkään että hänestä on tullut minulle pakkomielle, 

joka ei tosiaankaan ole hyvä asia, olen kärsinyt tästä ongelmasta koko elämäni, 

minulla on miltei aina joku josta tulee pakkomielle minulle, 

enkä voi olla ajattelematta tai puhumatta tai häiritsemättä tätä kohdetta, 

tahdon siitä eroon, lopullisesti. 

Minun täytyy ehkä siis joksikin aikaa katkaista välit kokonaan häneen, 

jotta voin työskennellä asian kanssa rauhassa ja yrittää päästä pakkomielteestä jälleen eroon. Tiedän, se on sairasta, se menee aina ihan yli enkä voi jättää toista rauhaan ja piinaan häntä, monilla ihmisillä on tästä jo kokemusta ja he tietävät kuinka rasittava ja riippuvainen olen. 

Ei, miksi olen tällainen, en tahdo olla, en tahtoisi edes elää...

"Se on minun syytäni, sinulla on vaikeuksia. 

Sinulle tämä ei ole rakkautta, se on minun pakkomielteeni. 

Petin sinut. Sinä ajelehdit pois. 

Olet pakkomielteeni, minun tunnustukseni johdosta, 

se kaikki on minun pakkomielteestäni, kaikki minun pakkomielteeni vuoksi. 

Olet pakkomielteeni, olet pakkomielteeni. 

Petin sinut, kyneleet tippuvat alas, alas, alas. 

Sinä vain katoat. "

i hate myself

Eilen oli päivä jolloin päätin sanoa kaiken suoraan ja sanoinkin, 

jonka seurauksena minulla tuli kamala itseinho itseäni kohtaan ja kuinkas muutenkaan puran vihaa kuin itseäni satuttamalla ja niinpä juuri äskön repsahdin. Ehkä laukaisijana toimi se ettei hän tahtonut nähdä vaikka pysähtyi hetken samalla paikkakunnalla, tosin kyllä minä häntä ymmärränkin, 

mutta sattuu se silti ja en kestä pettymyksiä kuten normaalit ihmiset kestävät.

 Helpotti, se niin helpotti, "pitkän" ajan jälkeen nautinto oli niin hekumaalinen ettei mitään järkeä, 

adrenaliini virtaa läpi kehon ja on rauhallinen olla, mutta se on väärin, se on niin niin väärin, 

se on sairasta, miten voikaan tehdä tällaista ja vieläpä nauttia siitä.. 

Yritin olla vaikeasti tavoiteltava ja välinpitämätön, jotta saisin hänet kiinnostumaan jälleen, 

hän kyllä kiinnittikin huomiota ja kysyi onko jokin hätänä, mutta sanoin etten ollut edes huomannut mitään että kuulostaisin välinpitämättömältä ja yllättäen kiinnostus lopahti siihen. 

Mitä teen, miten saan hänen huomionsa, keskustelemaan asioista ja tulemaan näissä asioissa edes vähän vastaan minua, auttakaa!

stuck

Vituttaa, kaikki vituttaa. Tekis mieli jälleen viiltää, mutta en tahdo, en tahdo sortua näin "pitkän" ajan jälkeen. Tahtoisin juoda pään täyteen, mutta se ei onnistu huonon raha tilanteen vuoksi. Miksi elämäni on tällaista, miksi en saa itseäni niskasta kiinni? Olen ollut asunnossani kuukausia liikkumatta pois ellei ole ollut aivan pakko, kaverini kysyvät "etkö lähtisi mukaan?" ja joka kerta sama vastaus, "en jaksa, ei minulla kiinnosta liikkua täältä mihinkään.." Asunto on kamalassa kunnossa, mutta en jaksa siivota, en jaksa yksinkertaisesti enää tehdä mitään, päivät ovat kuluneet jo kauan pelkän tietokoneen ääressä, tekemättä mitään järkevää. Milloin minusta tuli tällainen, miksi olen muuttunut tällaiseksi? Olen kadonnut johonkin, kadottanut itseni, en minä ole tällainen oikeasti, ennen olin täynnä mielikuvitusta ja valmis uusiin kokemuksiin ja menossa kokoajan jonnekin, nyt olen erakko, joka on sulkeutunut omaan asuntoonsa..

Fail

Olen epäonnistuja, pitikin mennä juomaan, kauheat kalori määrät jo pelkissä kaljoissa plus että kävin hakemassa myös ruokaa känni päissäni. 

Ensi viikolla on pakko onnistua, ihan pakko!

Jo 15 päivää viiltelemättä, se on saavutus, iso sellainen. 

Haluja on kyllä ollut mutta jotenkin olen pystynyt hallitsemaan itseni, mikä on hyvä asia, eikös? Mietin jälleen mitä hän haluaa minusta, pari päivää sen jälkeen kun kävin hänen luonaan hän sanoi haluavansa minut takaisin mutta ei ole vielä ihan varma. 

Nyt hän on jälleen etäinen, ei kerro kovinkaan usein rakastavansa, 

onko rakkaus minua kohtaan kuolemassa? 

Voihan se johtua siitäkin kun hänellä on vaikeaa, osastolle lähtö maanantaina ja siitäkään ei tiedä montako kuukautta siellä kuluu, joten periaatteessa myös ymmärrän hänen käytöksensä.

Kateus

Ahmiminen on mennyt ihan mahdottomaksi, ei tästä tule enää helvettiäkään. 

Siispä tein tänään päätöksen ja sen on pakko pitää! 

Päätin että syön vain kolme ateriaa viikon aikana, jotta saan vatsalaukun pienennettyä ja ruokahalun hallintaan, en jatka sitä kylläkään kovin montaa viikkoa, 

mutta sen verran että nälkä ei enää kiusaa niin paljon ja ei tee mieli ahmia enää. 

Siitä voi tulla vaikeaa, helvetin vaikeaa, sillä olen ahminut jo monta viikkoa aivan käsittämättömiä määriä ruokaa ja herkkuja. ¨
Tiedän että olisi terveellisiäkin tapoja tehdä tämä mutta tahdon että ahmiminen loppuu nopeampaa ja nälkä ei enää kiusaa niin paljoa.

Näin tänään vanhan tutun, jolla on anorexia, aivan luuta ja nahkaa, kuin luuranko ja niin sairaalta kuin se kuulostaakin kadehdin häntä vaikka tiedänkin että se on todella vakava sairaus ja siinä kunnossa ei kannata olla, mutta toivoisin vain olevani edes hieman lähempänä hänen painoaan, jonka takia kadehdin häntä.

Olen ollut jo 11 päivää viiltelemättä, joka on minulle tällä hetkellä helvetin iso saavutus, 

koska moneen kuukauteen ei ole ollut taukoja kuin parin päivän verran. 

Tällä hetkellä ei tee edes mieli tehdä mitään, mutta tiedän ettei tätä kauaa kestä kunnes taas halut palaavat ja repsahdan, mutta voin ainakin olla ylpeä näistä päivistä mitkä olen ollut ilman.

rakkautta

Viikonloppu meni helvetin hyvin, perjantai päihteitten vaikutuksen alaisena ja hauskaa oli ja lauantaina meninkin sitten rakkaan luokse, ei kylläkään olla yhdessä vieläkään, 

mutta kaikki tuntui olevan kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olen iloinen, tällaista tunnetta en ole tuntenut moneen kuukauteen ja nyt aion nauttia tästä tunteesta niin kauan kuin sitä kestää.

Aamu aurinko valaisi kasvojasi, katsoin kuinka kaunis olit. 

Tunnit sängynpohjalla, hivelin sormillani ihosi sileää pintaa, 

suukkoja sinne tänne ja melkein itkin onnellisuudesta. 

Aamu kahvit ja aamupala sängyssä, jonka jälkeen käperryimme jälleen peittojen alle, 

rinnassa tunne jota en ollut aikoihin edes tuntenut, se on sittenkin olemassa. 

Nyt odotan että tapaan sinut jälleen <3

Apua

Olo on ihan hirveä, en kestä tätä ahdistusta, rintaa puristaa, 

henkeä ahdistaa ja pulssi yrittää nousta mutta sydänlääkitys estää sen ettei se pääse nousemaan. Minulla ei ole mitään lääkkeitäkään millä saisin tämän olon pois, 

ei edes unilääkkeitä jotta saisin nukuttua. 

Mitä mie teen? Apua! 

Mielessä pyörii että tarttuisinko terään, jotta se rauhottaisi minut edes hetkeksi, 

mutta en tahtoisi, en kestä tätä oloa enää. 

Keinot on vähissä ja pelkään saavani paniikkikohtaukse, ei en halua!