contradictory mind

Vihaan ajattelu tapaani, oikeastaan että ajattelen liikaa,

en pääse ajatuksistani irti  ja mietin

"mikä tähän voisi helpottaa, miksi kaikki on tällaista,"

Vatvon näitä ajatuksia päässäni kokoajan ja ennakoin 

"ei se kuitenkaan minua auta, miten se muka voisi helpottaa"

en siis päästä näistä ajatuksista hetkeksikään irti,

en keksi keinoa mikä siihen auttaisi,

 jälleen palaan samaan kierteeseen, ajatuksiin.

Haluanko vain päästä helpoimman kautta

olenko vain laiska yrittämään?

Tässäkin tulee ristiriita esiin,

jos asia olisi niin ,miksi sitten lojuisin mielisairaalassa,

yritäen keksiä mielekästä tekemistä,

tehdä elämästä elämisen arvoista,

päästä tästä ahdistuksessa rypemisestä eroon.

yrittää kaikenlaisia konsteja jotta onnistuisin.

Ei, en ole täällä huvikseni,

en oleta että täällä ollessa kaikki ratkeaisi itsestään

eikä minun tarvitsisi tehdä asioille mitään.

Jos itseään niskasta kiinni ottaminen ratkaisisi tämän

en olisi täällä vaan normaali elämässä

tehden kaikkea normaalisti.

Yritän, minä todella yritän jatkaa eteen päin.

Suurin työ on se että osaisin olla ajattelematta,

vaikka tiedostan ongelmat en takertuisi niihin kokoajan,

pääsisin pahimman yli ja jaksaisin mennä eteenpäin.

käyttää niitä keinoja jotka päässäni jo tiedostan teoriassa,

niitä samoja asioita joita itse muille neuvon.

Kuinka tämä sitten käytännössä tapahtuu ?

sitä minä yritän selvittää...

 jälleen ristiriita.

Toisaalta kirjoittaminenkin keino purkaa tunteita,

saada asioista ja itsestään selvää. 

Tapa selvittää kaikki, mutta ajattelen.

ristiriita

Jokaisen ihmisen elämä on hyviä ja huonoja päiviä, vastoinkäymisiä,

surua, uupumusta, onnea, iloa yms.

Ja elämän ei helppoa kuulu ollakaan,

mutta ihmisillä on eriäviä syitä miksi se ei onnistu aina niin helposti.

Minun kohdallani

"ota itteäs niskasta kiinni!"

sisältää nämä:

Selvitä mistä käyttäytymis mallit ja tavat ovat peilautuneet sinuun,

miten voit vaikuttaa niihin,

mistä kaikki viha tulee ja ketä kohtaan sitä oikeastaan tunnet,

hyväksy kaikenlaiset tunteet itsellesi,

niitä tulee ja menee,

löydä itsestäsi se voima jolla jaksat uskoa parempaan

ja tavoitella sitä,

yritä siis päästä tilanteen yli

jossa kaikki voimasi menevät itsesi pidättelemiseen

jottet satuta itseäsi, 

tunteiden piilotteluun,

jossa ruokahalusi on huono,

et voi nukkua kunnolla,

pelkäät ihmisiä,

normaali arjen askareet tuntuvat merkityksettömältä.

Opettele siis näyttämään tunteesi

hallitsemaan ajatuksiasi,

keksiä vaihtoehtoinen keino purkaa asioita kuin itsetuho,

olla uupumatta kaikesta tästä,

nukkua ja syödä normaalisti.

jaksaa tehdä arjen normaali asioita huolehtimatta,

olla peloton ja liikkua paljon ihmisten ilmoilla,

mennä kouluun, hankkia harrastuksia,

säännölinen päivärytmi.

Kyllä, minä yritän tälläkin hetkellä

"ottaa itseäni niskasta kiinni"

Ympyrän keskipisteessä

Hetkessä räjähdän itkemään, tuntuu etten voi lopettaa,

hymy leviää kasvoilleni, nauran hysteerisenä,

tunnetilat purkautuvat päinvastaisena reaktiona,

nauran enemmän sillä mietin kuinka sairas olen.

Olen tilanteissa, en ole läsnä,

hetken kuluttua en muista mitään,

vain yksi ajatus kiertää kehää pääni sisällä

"haluaisin viiltää, nauttia",

kasvoilleni leviää masokistinen virne.

Ajatus peittää taakseen kaiken muun,

pyyhkii tajunnasta kaiken.

Yritän nukkua, miksi se ei enää onnistu, mihin se katosi?,

tuskanhiestä märkänä pyörin sairaalasängyssä,

yritän nukahtaa, ei, ei onnistu.

Nousen ylös, haen rauhottavan,

4tuntia katkonaista unta, siinä kaikki.

Todellisuus, uni, onko niillä enää eroa?

samat kaavat. Itsetuho, itsetuho, itsetuho...

kauanko pärjään tämän kanssa.

Lääkkeitä lisää, sillä kaikki menettävät tehoaan,

klo8:00 3kpl,

tarvittaessa 3kpl rauhottavaa päivän aikana,

klo20:00 2kpl,

klo22.00 2kpl,

tarvittaessa 1kpl vahvempaa lääkettä,

annoksia nostetaan kerta kerran jälkeen, ei vaikutusta.

Psykologi lyö eteeni kysymyksiä,

enkä tiedä osaanko vastata,

mitä elämäni oikein on sisältänyt?

Kaikki tuntuu alkavan alusta,

ajatukset joita en voi hallita,

diagnoosin etsintä, merkityksettömyys,

uni ongelmat, ruokahaluttomuus,

lääkkeet, asioiden käsittely.

Ympyrä sulkeutuu, kierränkö sitä enää,

jäänkö vain sen keskipisteeseen seisomaan,

koko elämä siinä ympyrässä, en saa otetta mistään.

Kunpa ympyrä hajoaisi pieniin palasiin,

toisiin ulottuvuuksiin ja minä putoaisin tyhjään,

ei mitään, ei ketään, ei minua..

24.4.15

Nousen bussiin, pelko valtaa pääni,

otan riskin lähtiessäni kotilomille sairaalasta,

pystynkö hallitsemaan itseni?

Viikko on ollut helvettiä, en tiedä miten olisin,

haluaisin viiltää, romahtaa palasiksi lattialle,

päästää ulos sen mitä olen.

Mikään ei muutu,

sama tilanne tulee vastaan aina uudelleen,

olen oppinut itsestäni paljon.

oppinut tunnistamaan, kontrolloimaan itseäni,

silti olen samassa pisteessä, oravanpyörä.

Mitä jos ihminen ei muutu,

se mitä ihmisen sisällä on, jää pysyväksi.

Joidenkin asioiden kanssa voi edetä, katua,

yrittää olla parempi, hallita elämäänsä, ongelmaansa,

paha on kuitenkin aina sisällä, yrittäen pyrkiä esiin,

mielenhäiriö ja vain harva saa sen taltutettua.

Haluaisin tuntea kivun,

veren valuvan lämpimästi ihoani pitkin,

euforia.

Jokin minussa kuitenkin yrittää tapella vastaan, selviytyä.

Pelkään, ehkä se ei riitäkään,

olen nähnyt sen pisteen kun itsesuojelu pettää

ja koko maailma katoaa,

"tuntenut" tunteettomuutta säälimättä ketään,

tavoitteena ainoastaan saada kaikki loppumaan,

ei pelkoa, sääliä, surua, huonoa omaatuntoa, ei mitään..

kuolema.

Sairaalassa olessani

peite naamari pysyi pitkään,

kunnes yhtäkkiä romahdin,

mikään ei enää kunnolla pysynyt piilossa

kaikki voimat menivät vain maskin pitämiseen.

Nyt olen turta, uupunut, heikko,

päivän kaikki voimat menevät pelkästään

kun koitan hallita itseäni jotten sekoaisi täysin.

Tappelu on käynnissä pääni sisällä,

miksi viiltäisin, miksi en?

Ketä se haittasi, mitä menettäisin?

Minkälainen tunne olisi sen jälkeen,

katuisinko?

Puristan nyrkit tiukasti kiinni,

olen räjähtämis pisteessä,

kauanko enää jaksan?

Lyön nyrkkini sängynpäätyyn, seinään, kaapinoveen,

raivo ei lähde pois..

Mietin

"Kipu, veri, nautinto, veri, nauru, veri, helpotus"

1.4.15

"En tiedä", tämä lause kiteyttää tämän hetkisen tilanteeni.

En tiedä mitä tunnen, miksi ahdistaa, olenko surullinen,

vihainen vai mikä on tämä selittämätön tunne, olotila?

Ahdistaako minua kun tunnen näin

vai tunnenko näin koska minua ahdistaa?

Mitä tämä tunne pitää sisällään, en tiedä.

En tiedä mikä tämän kaiken aiheuttaa,

mikä on se konkreettisin syy tähän paskaan..

Onko se käsittelemättömät traumat, ero,

tulevaisuuden pelko, vanhojen asoiden "kummittelu",

vai kaikkien näiden summa, en tiedä.

Jälleen mietin, onko missään asiassa mitään järkeä,

ketä se haittaisi jos viiltäisin ja se olisi minun salaisuuteni.

Itsetuho vietti on vallannut pääni, hädintuskin hallitsen sitä.

Hillitsen itseni, koska pelkään, pelkään itseäni,

jos mikään ei enää riittäisikään minulle.

Olen nähnyt käteni täysin auki, kaivellut sitä,

tiedän siis mihin kykenen ja siksi pelkään,

se menisi todennäköisesti hengenvaaralliseksi "leikkimiseksi"

vaikkei mitään itsemurha aikomusta olisikaan.

Surullinen, pelokas, vihainen, toivoton, uupunut,

ahdistunut, väsynyt, turhautunut, lamaantunut, kyllästynyt,

pettynyt, stressaantunut, onneton, iloton, ärtynyt, hätääntynyt..en tiedä

En tiedä mitä pitäisi tapahtua että nousisin tästä paskasta,

jos tietäisin en olisi mielisairaalan seinien sisällä

toivottomana miettien apukeinoja,

Lääkitys, uusi asunto, keskustelut, tuki, ruokahalu,  turva, asioiden käsittely,

ne ehkä voivat auttaa minut alkuun.

en tiedä, tarvitsen aikaa.

Kukaan ei tiedä minkälainen sota pääni sisällä on, mitä tunnen,

He voivat vain kuvitella ajatukseni, tunteeni, 

mutta eivät tiedä ja se on inhimillistä,

enhän minäkään tiedä miltä esim. syövän sairastaminen tuntuu,

voin vain kuvitella.

Tuki, kannustus, ymmärrys, apu,

mikä riittää, mitä pitäisi sanoa, mistä puhua?

EN TIEDÄ

a winter's welcome

Jälleen ensilumi putoaa hiljalleen maahan,

samaan pihaan jota olen jo kolme vuotta katsonut,

nyt vain katson sitä vastakkaiselta parvekkeelta,

eri elämäntilanteessa, eri ihmisen kanssa.

Mitä kaikkea tämä kolme vuotta on sisältänyt?

Paljon tuskaa, surua, huolta, eroja, itsemurha yrityksiä,

pettymyksiä, petoksia, katkeruutta..

mutta myös positiivisia kokemuksia, rakkautta,

itsensä kanssa paremmin selviämistä,

uudelleen rakastumista, uusia sisarusten lapsia,

ystäviä, tukea, onnellisuutta.

Sitähän elämä loppu peleissä on kaikilla,

ääripäästä toiseen, joillakin pudotukset vain ovat rankempia,

nopeampia ja niihin reagoi vahvasti,

niistä on vaikea selvitä.

Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, olen elossa,

en satuta itseäni enää,

nyt on kulunut jo 1v8kk8vrk ilman mitään itsetuhoa.

Selviän itseni ja ongelmieni kanssa päivä päivältä paremmin,

olen selvinnyt helvetillisistä kokemuksista,

ilman että olen sortunut tai vajonnut täysin pohjalle. 

Minua on kohdeltu kaltoin, todella epäinhimillisesti,

täysin omaa tahtoani vastaan,

loukattu, jätetty yms. ja nyt voin viimein sanoa,

että en todellakaan ansaitse mitään paskaa kohtelua,

minua ei saa loukata, satuttaa, kohdella kaltoin, häpäistä.

Voin hyvällä omallatunnolla nostaa keskisormeni pystyyn,

 haistattaa vitut kaikille kusipäille ja maailmalle,

sillä minä olen selvinnyt,

olen elossa ja ylpeä itsestäni!

FUCK YOU ASSHOLES, FUCK YOU WORLD!

One, two, three...

"Onnellisten" silmien takana piilee kauhu,

pelko joka riipii sydäntä,

yksinäisyys ihmisten keskellä.

Katson hymyäni ja mietin olinko oikeastaan onnellinen koskaan,

voinko edes olla varma miltä se tuntuu,

oliko se aitoa,

oliko se edes totta?

1.Vihainen/vittuuntunut,

2.Surullinen/pelokas

3.Turhautunut/uupunut,

heijastan negatiiviset tunteeni toisiin ihmisiin,

en tunnista itse edes välttämättä tuntevani niitä,

se on pelottavaa,

mutta terapeuttini sanoi sen olevan

minun "tapani" saada tunteet edes jotenkin esiin. 

yritimme saada tunteistani selvää koko keskustelutuokion ajan 

ja mietittiin miksi en anna itseni tuntea,

sehän on inhimillistä,

ei ole mahdollista että kukaan olisi elämänsä ajan itkemättä

tai edes tuntematta mitään negatiivista,

miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?

Haluaisin näyttää tunteeni,

haluaisin edes oppia ymmärtämään mitä ne ovat,

nyt se on alkanut entistä enemmän pelottamaan minua,

sillä entiset käyttäytymismallit kummittelevat pääni sisällä,

jos sorrun tuntemaan,

jos sorrun päästämään sen pintaan,

olenko taas raatona lattialla..

eihän minun tarvitse käyttäytyä kuin ennen, ei,

nyt on mennyt jo 1v5kk7pv ilman mitään itsetuhoa,

en todellakaan aio enää sortua siihen,

mutta kai sekin on inhimillistä että pelkään sitä silti,

olihan se mukanani lähes puolet elämästäni..

Huokaus,

yksi kyynel

näkökenttä alkaa väreillä,

toinen kyynel

hymy jota ei koskaan ollut,

kolmas kyynel

pyörremyrsky rintalastan alla,

neljäs kyynel

yksinäisyys,

viides kyynel

6.

7.

8.

9.

10.

olen väsynyt tällaiseen..

story of my life

Oon niin vitun ylpeä itsestäni. 

Olen ollut 1v12pv viiltelemättä ja 

ilman mitään muutakaan itsetuhoa. 

Mitä ihmettä? 

Miten minun kaltaiseni ihminen on voinut onnistua siinä? 

Ihan voittaja olo. 

Ylipäätään on vuoden ajan mennyt tosi hyvin kaikki, 

tietenkin on välillä ollut huonoja päiviä ja pidempiäkin aikoja, 

mutta olen selvinnyt.

Olen kehittynyt itseni kanssa todella paljon, 

oppinut selviämään pääni kanssa. 

Ja nyt voin viimein sanoa,

 että tämä ei ole tarina luovuttamisesta, 

vaan helvetinmoinen selviytymis tarina, 

jossa olen pääosassa. 

Olen niin kiitollinen ihmisille jotka ovat kaikista huolimatta 

kulkeneet rinnallani huonoinakin aikoina, 

kiitollinen uusille ihmisille jotka ovat tulleet matkanvarrella mukaani 

vaikka tieni ei aluksi näyttänytkään kovin valoisalta, 

olen kiitollinen että saan rakastaa ja olla rakastettu, 

olen kiitollinen kun minulla on elämässäni maailman ihanin nainen, 

jonka kanssa saan jakaa arjen surut ja ilot.

Elämä on matka.

Riippusillalla

Perjantaina oli isäni kuolin vuosipäivä, se tuntui raskaalta. 

Muistan tarkoin asioita siltä viikolta kun isäni oli sairaalassa 

eikä tietty selviääkö hän. 

Ensimmäiset päivät olivat täynnä tuskallista odottelua 

ja pelkäämistä, sitten tilanne vakaantui, 

isäni kävi jopa hereillä yhden päivän, 

kunnes tilanne jälleen huononi ja huononi, 

tuli se kauhea ilta kun kuulin ettei isäni selviäisi 

ja että aikaa olisi enää vähän, 

seuraavana aamuna päätin viime tipassa 

että tahdon käydä hyvästelemässä hänet, 

minulla oli kuitenkin tarve käydä ensin 

juttelemassa terapeuttini kanssa, 

sen jälkeen lähdin kohti sairaalaa jonne oli matkaa reilut 300km 

ja n.60 ennen päämäärää minulle soitettiin että 

isääni on juuri lähdetty kuljettamaan 

kohti kotikaupunkiaan "valmiiksi", 

eli en ehtinyt nähdä häntä. 

Hän kuoli kuljetuksen aikana. 

Nyt tunnen ahdistusta ja ärtyneisyyttä siitä 

etten kerennyt sanoa hänelle hyvästejä.

Vituttaa se että jos olisin jättänyt terapian väliin 

olisin kerennyt sinne ennen kuljetusta, 

mutta toisaalta kai on kuitenkin turha miettiä sitä, 

sillä eihän tapahtunutta saa enää tapahtumattomaksi.

Mietin omaa elämääni, se on kuin vanha riippusilta ison, 

syvän ja vaarallisen rotkon yli. 

Minun siltani on alusta asti rakoillut, 

väleistä on saattanut puuttua lautoja 

ja välillä kun olen luullut jonkun askelman kestävän 

ja se on näyttänyt ehjältä, 

se onkin murskaantunut jalkojeni alta. 

Kaikessa väsymyksessä ja uupumuksessani 

olen joutunut roikkumaan siltani lahoilla ja haurastuneilla köysillä. 

On ollut myös lyhyitä pätkiä jolloin 

useampikin lauta on kestänyt. 

Olen myös oppinut jollain tapaa näkemään 

niitä lautoja jotka todennäköisesti murtuisivat 

jos astuisin niille joten olen tarkastellut niitä 

ja korjannut ne parhaimmalla mahdollisella tavalla. 

Päivä päivältä saan siltani köysiä punottua vahvemmaksi.

10kk 1vk 3vrk ilman viiltelyä, 

olen ylpeä itsestäni, 

olen kiitollinen minua tukeville ihmisille, 

etenkin rakkaalleni, 

helvetti että rakastan häntä paljon. 

Tämä on jotain uskomatonta, 

onko tuollaista ihmistä edes oikeasti olemassa? 

Jos tämä on unta en tahdo koskaan herätä. 

Hänen kanssaan tunnen olevani jonkinlaisessa paratiisissa.

survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3

Pitkästä aikaa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, kuten jotkut ovat varmaan huomanneet. 

Se varmaankin johtuu siitä, kun minulla on mennyt jo pidemmän aikaa niin hyvin 

ja en oikein osaa kirjoittaa hyvistä asioista, 

kirjoittaminen on enemmänkin minulle tapa purkaa asioita mitkä painavat mieltä. 

Voisin nyt kuitenkin jotain kertoa tämän hetkisestä tilanteestani. 

Olen ollut täysin ilman viiltelyä yms. itsenisatuttamista 6kk 2vk 

ja olen todellakin ylpeä itsestäni, 

vielä jonkin aikaa takaperin en uskonut että pystyisin siihen, 

mutta nyt olen todistanut itselleni että minusta on siihen. 

Päivä päivältä on helpompaa olla ilman 

ja se ei enää pyöri mielessäkään juuri lainkaan. 

Suurin kiitos tästä kuuluu rakkaalleni ja tietenkin "kiitän" myös itseäni, 

mutta ilman hänen tukeaan, ymmärrystään ja uskoa minuun, 

en todennäiköisesti olisi pystynyt tähän. 

Hänen kanssaan olemme olleet parisuhteessa nyt 5kk ja täytyy sanoa, 

että tämä on ollut elämäni parhaimmista ajoista. 

Rakastan häntä niin paljon, etten osaa sanoin kuvailla sitä, 

hän on niin erilainen kuin muut ja on todistanut minulle sen, että välittää oikeasti, 

eikä käytä minua hyväkseen. 

Hän on minun aarteeni jonka tahdon näyttää kaikille, 

mutta samalla piilottaa ettei kukaan voi viedä häntä minulta. 

Olen nykyään enemmän hänen asunnollaan kuin omallani, 

oma asuntoni tuntuu jotenkin ahdistavalta, 

se on kuin vankila josta mikään ei pääse ulos. 

Ehkä se johtuu kaikesta täällä tapahtuneesta paskasta, että tunnen näin. 

Kiitos rakas kun olet elämässäni <3

Ja tässä nyt on varmaan vain murto-osa asioista mitä minulle on tapahtunut, joten KYSELKÄÄ minulta jtn. mitä tahtoisitte tietää :)

birthday

Huomenna minulla on synttärit ja täytän 20v. 

Pelottavaa että olen edelleen hengissä, 

sillä jo 15vuotiaana olin varma että tapan itseni, 

no olenhan minä yrittänyt, mutta surkein tuloksin. 

Mitä oikeastaan on tapahtunut 20vuoden aikana, 

tuntuu kuin se olisi vain sarja epäonnistumisia, täynnä tuskaa ja surua. 

On toki ollut joitain iloisiakin asioita, mutta koska paskaa on niin paljon enemmän, 

tuntuu kuin se kumoaisi kaiken hyvän. 

Tällä hetkellä olen onnellinen muutamasta asiasta kuitenkin, minulla on 

tyttöystävä, ystäviä, perhe ja lemmikit, niistä olen kiitollinen, 

ne ovat asioita jonka takia jaksan edes yrittää päivästä toiseen. 

Perjantaina juhlitaan, ei tosin kovin ison porukan kanssa, 

pienet illanistujaiset vain tiedossa. 

Rakkaani pääsee huomenna osastolta kokonaan pois, 

hän on ollut siellä jo 9viikkoa ja nyt se sitten päättyy. 

Hän muuttaa luokseni pariksi viikoksi asumaan, 

tosin itse menen ensi viikoksi osastolle 5päiväksi. 

Tahtoisin herätä huomen aamulla hänen vierestään, mutta se ei ole mahdollista, 

olisi niin kiva kun hän olisi herättämässä minut synttäri aamuna, 

suutelisi, toivottaisi onnea ja keittäisi kahvit. 

No, ehkä ensi vuonna sitten. 

Olen ollut jo viikon ilman lääkkeitä, 

ei ihme ja kumma ole kyllä ahdistanut paljoa. 

Alkoholin käyttö on aikalailla riistäytynyt käsistä, 

juon joka vk-loppu. 

Kohta on kulunut tasan 2kk viiltelemättä, 

se on pitkä aika, 

toivottavasti pystyn olemaan vielä pitkän aikaa tekemättä itselleni mitään.

home

Minulla ei oikeastaan ole elämää, 

päiväni kuluvat tietokoneen äärellä, kotona istuskellen. 

Eilinen päivä meni ilman nettiä, 

kun se jäi vahingossa tyttöystävälle ja olin kuolla siihen ahdistukseen. 

Mikä minusta on oikein tullut? 

Erakko joka istuu kotona, jota kaverit käyvät joskus katsomassa. 

Liikun milteimpä ainoastaan tyttöystäväni kanssa, hänestä on paljon tukea. 

Miten minä oikein olen ajautunut tähän tilanteeseen? 

Miksi en saa itseäni liikkeelle? 

Mitä jos minulle tulee julkisten paikkojen kammo, 

enkä uskalla poistua enää ulko-ovestani lainkaan? 

Pelkään itseäni, hajoan tähän ympäristöön pikkuhiljaa, 

mutta en vain kykene liikkumaan.

Olen ollut kohta 2kk viiltelemättä ja olen tyytyväinen, 

mutta pelkään sortuvani, sillä haluja tulee päivä päivältä lisää ja on vaikea vastustella. 

Muistan sen tunteen niin selvästi, kuinka se rauhoittaa ja adrenaliini vyöry on suunnaton. 

Pystyköhän kauan enää olemaan tekemättä itselleni mitään? 

Toivon vain että mahdollisimman kauan.

Menneisyydestä

Nyt voisin päivittää hieman menneisyydestäni, saatan kylläkin toistaa itseäni, mutta kerron asiat jonkinlaisessa aika järjestyksessä, joten saattaa tulla samaa asiaa mitä olenkin jo kertonut. Lapsuuteni ei ollut kummoista, vanhemmat olivat kaikki päivät töissä, sillä meillä oli oma yritys. Olin koulukiusaaja, tai oikeastaan kiusaajien käskyttäjä, en tiedä kylläkään miten minulla oli niin paljon valtaa määrätä muita. Kaduin kuitenkin aina kaikkea sitä mitä käskin heidän tehdä, koska tunsin suurta myötätuntoa kiusattuja kohtaan, mutta en voinut lopettaa jostain syystä. Sitä kesti ykkös, kakkos ja kolmos luokan ajan, kunnes tajusin lopettaa ja käskin kiusaajien lopettaa kiusaamisen. Se oli ehkä elämäni yksi parhaimmista päätöksistä ja siitä tuli hyvä mieli. Nykyään tietenkin vastustan kaikenlaista kiusaamista ja kadun tekojani todella. Uhkailin aivan pienestä asti tappaa itseni jos jokin asia ei sujunut kuten halusin, ei pienen lapsen pitäisi sellaisia puhua. Opettajani huomasikin etten ollut aivan normaali lapsi. Niin pahalta kuin se tuntuukin, minun täytyy syyttää tästä asiasta äitiäni, sillä kuulin niin monesti kuinka hän sanoi puoliksi vitsillä tappavansa itsensä, hän sanoi isälleni puhelimessa moneen otteeseen että "tuo kaupasta arsenikkia", kysyin häneltä että "mitä se on", johon äitini vastasi "se on sellaista myrkkyä joka tappaa", tuo muisto on jäänyt jotenkin selvänä mieleeni. Aloitin alkoholin ja tupakan käytön n. 8vuotiaana ja opetin kaikki kaverinikin siihen, olin niin sanotusti kylän "pahis", eivätkä kaverieni vanhemmat minusta sen takia hirveästi pitäneet. 10 vuotiaana aloin käyttää alkoholia suht. säännöllisesti, join miltei joka viikoloppu, mutta vanhempani eivät huomanneet asiaa, koska olivat töissä kokoajan. Kuutos luokalla aloin oireilemaan pahemmin ja masennus paheni, olin keinoton, jolloin tartuin ensimmäistä kertaa puukkoon ja viilsin, se oli elämäni yksi pahimmista virheistä, sillä huomasin saavani aivan käsittämätöntä nautintoa satuttaessani itseäni. Seiska luokalle mentyäni luokanvalvojani alkoi huomata ettei minulla ollut kaikki ihan hyvin, etten ollut normaali. Niinpä hän passitti minut koulukuraattorille, joka kauhisteli menneisyyttäni ja sen hetkistä tilannetta. Aloin käydä psykiatrilla. 15 vuotiaana lähdin sitten ensi ja turvakotiin pariksi viikoksi, sieltä nuorisokotiin, olin siellä 8kk, sieltä menin lapsi ja nuorisokotiin jossa olin toiset 8kk, seuraava paikka oli suljettu osasto, sitten nuorisopsykiatrian osasto ja viimeisin on psykiatrinen avo-osasto, jossa tälläkin hetkellä käyn viikon jaksoja 2kk välein ja joka viikko kaksi kertaa päivä käynneillä, johon on yhdistetty myös terapia käynnit. Näinä aikoina olen yrittänyt tappaa itseni useaan otteeseen. Isäni oli alkoholisti ja kärsin siitä suunnattomasti, se vaivasi minua kokoajan. Se paheni vuosi vuodelta ja loppujen lopuksi hän oli kokopäivä juoppo, joka oli menettänyt miltei kokonaan perheensä ja yrityksensä. 22.11.2012 hän tippui/työnnettiin portaat alas, hän sai aivoverenvuodon ja aivoinfarktin johon sitten menehtyi. Tässäpä oli nyt suurimmat asiat mitä minulle on menneisyydessäni tapahtunut, tosin ehkä vain murto-osa kaikesta.

My scars

Otsikko kertoo jo mistä kuvat ovat.

Ja tällaista en toivo kenellekään, olen ollut nyt n.8 vuotta koukussa itseni satuttamiseen ja se on karannut käsistä, se on lähes joka päiväistä ja arvet eivät koskaan lähde pois, 

vaan muistuttavat joka päivä siitä kuinka sairas olen. 

Viiltelystähän on tullut muoti ilmiö teinien keskuudessa, 

mutta sitten on myös ihmiset joille se oikeasti on muodostunut ongelmaksi. 

Toivon että ette koskaan mene edes tahallanne kokeilemaan, 

sillä tämä tie sen kanssa on helvetillinen kulkea ja siitä on todella vaikeaa päästä eroon. 

Kadun sitä joka päivä että menin kokeilemaan sitä ja yllätyksekseni nautin siitä tunteesta minkä se toi ja olinkin miltei heti koukussa. Häpeän omaa kehoani jo muutenkin ihan liikaa ja arvet eivät tosiaan ainakaan helpota asiaa, häpeän jos nostan vahingossakaan hihaani jonkun nähden ja arvet näkyvät, 

mitä ihmiset oikein ajattelevat sellaisesta? 

Niinpä on kokoajan yli pukeuduttava jotta yksikään arpi ei näkyisi. 

Tahdon että ymmärrätte ettei tällaisen asian kanssa ole leikkimistä, se on vakavaa. 

Tarkoitan tämän tekstin niille joilla ei vielä ole tällaisia ongelmia.