Nousen bussiin, pelko valtaa pääni,
otan riskin lähtiessäni kotilomille sairaalasta,
pystynkö hallitsemaan itseni?
Viikko on ollut helvettiä, en tiedä miten olisin,
haluaisin viiltää, romahtaa palasiksi lattialle,
päästää ulos sen mitä olen.
Mikään ei muutu,
sama tilanne tulee vastaan aina uudelleen,
olen oppinut itsestäni paljon.
oppinut tunnistamaan, kontrolloimaan itseäni,
silti olen samassa pisteessä, oravanpyörä.
Mitä jos ihminen ei muutu,
se mitä ihmisen sisällä on, jää pysyväksi.
Joidenkin asioiden kanssa voi edetä, katua,
yrittää olla parempi, hallita elämäänsä, ongelmaansa,
paha on kuitenkin aina sisällä, yrittäen pyrkiä esiin,
mielenhäiriö ja vain harva saa sen taltutettua.
Haluaisin tuntea kivun,
veren valuvan lämpimästi ihoani pitkin,
euforia.
Jokin minussa kuitenkin yrittää tapella vastaan, selviytyä.
Pelkään, ehkä se ei riitäkään,
olen nähnyt sen pisteen kun itsesuojelu pettää
ja koko maailma katoaa,
"tuntenut" tunteettomuutta säälimättä ketään,
tavoitteena ainoastaan saada kaikki loppumaan,
ei pelkoa, sääliä, surua, huonoa omaatuntoa, ei mitään..
kuolema.
Sairaalassa olessani
peite naamari pysyi pitkään,
kunnes yhtäkkiä romahdin,
mikään ei enää kunnolla pysynyt piilossa
kaikki voimat menivät vain maskin pitämiseen.
Nyt olen turta, uupunut, heikko,
päivän kaikki voimat menevät pelkästään
kun koitan hallita itseäni jotten sekoaisi täysin.
Tappelu on käynnissä pääni sisällä,
miksi viiltäisin, miksi en?
Ketä se haittasi, mitä menettäisin?
Minkälainen tunne olisi sen jälkeen,
katuisinko?
Puristan nyrkit tiukasti kiinni,
olen räjähtämis pisteessä,
kauanko enää jaksan?
Lyön nyrkkini sängynpäätyyn, seinään, kaapinoveen,
raivo ei lähde pois..
Mietin
"Kipu, veri, nautinto, veri, nauru, veri, helpotus"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti