"Tiedän että maailma romahtaa niskaani
heti kun lähden ovestasi ja suljen sen"
Ja niin kävi, oli kuin musta harso olisi kietoutunut ympärilleni samantien
vieden kaiken valon mukanaan.
Hän katsoi ovelta kun kävelin ulko-ovelle raskaiden laukkujeni kanssa,
käännyin ja katsoin häntä,
"Rakastan sinua, heippa kulta.."
viimeinen lause jonka sanoin hänelle kasvotusten.
Joka päivä kaikesta huolimatta soittelemme ja
puhelut alkavat ja päättyvän samalla tavalla kuin seurustellessamme
"Hei rakas, mitäs puuhailet?",
"Soitellaan taas huomenna, hyvää yötä ja kauniita unia,
rakastan sua kovasti, heippa kulta.".
Nyt on vuoden viimeinen päivä enkä aio juhlia sitä,
enkä voisikaan sillä olen jumissa asunnossani,
paljon harhoja, unettomuutta, likainen asunto ja ruokahaluni on kadonnut.
Olen sekaisin, laihtunut, jumissa tässä paskaloukussa
joka on kuin vankila, eikä tunnu kodilta.
Toivoisin olevani ihminen jonka elämässä on eri tavoitteita,
koulutus, työ, harrastukset etc. joita oikeasti haluaa tehdä
ja arki pyörisi niiden asioiden ympärillä,
mutta ei minä olen ihminen joka ei halua tai tavoittele tuollaista,
minä haluan rakkauden, ihmisen jonka kanssa rakentaa arki
ja vasta sen arjen ympärille rakentaa edellä mainittuja asioita.
