keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Menneisyydestä



Nyt voisin päivittää hieman menneisyydestäni, saatan kylläkin toistaa itseäni, mutta kerron asiat jonkinlaisessa aika järjestyksessä, joten saattaa tulla samaa asiaa mitä olenkin jo kertonut. Lapsuuteni ei ollut kummoista, vanhemmat olivat kaikki päivät töissä, sillä meillä oli oma yritys. Olin koulukiusaaja, tai oikeastaan kiusaajien käskyttäjä, en tiedä kylläkään miten minulla oli niin paljon valtaa määrätä muita. Kaduin kuitenkin aina kaikkea sitä mitä käskin heidän tehdä, koska tunsin suurta myötätuntoa kiusattuja kohtaan, mutta en voinut lopettaa jostain syystä. Sitä kesti ykkös, kakkos ja kolmos luokan ajan, kunnes tajusin lopettaa ja käskin kiusaajien lopettaa kiusaamisen. Se oli ehkä elämäni yksi parhaimmista päätöksistä ja siitä tuli hyvä mieli. Nykyään tietenkin vastustan kaikenlaista kiusaamista ja kadun tekojani todella. Uhkailin aivan pienestä asti tappaa itseni jos jokin asia ei sujunut kuten halusin, ei pienen lapsen pitäisi sellaisia puhua. Opettajani huomasikin etten ollut aivan normaali lapsi. Niin pahalta kuin se tuntuukin, minun täytyy syyttää tästä asiasta äitiäni, sillä kuulin niin monesti kuinka hän sanoi puoliksi vitsillä tappavansa itsensä, hän sanoi isälleni puhelimessa moneen otteeseen että "tuo kaupasta arsenikkia", kysyin häneltä että "mitä se on", johon äitini vastasi "se on sellaista myrkkyä joka tappaa", tuo muisto on jäänyt jotenkin selvänä mieleeni. Aloitin alkoholin ja tupakan käytön n. 8vuotiaana ja opetin kaikki kaverinikin siihen, olin niin sanotusti kylän "pahis", eivätkä kaverieni vanhemmat minusta sen takia hirveästi pitäneet. 10 vuotiaana aloin käyttää alkoholia suht. säännöllisesti, join miltei joka viikoloppu, mutta vanhempani eivät huomanneet asiaa, koska olivat töissä kokoajan. Kuutos luokalla aloin oireilemaan pahemmin ja masennus paheni, olin keinoton, jolloin tartuin ensimmäistä kertaa puukkoon ja viilsin, se oli elämäni yksi pahimmista virheistä, sillä huomasin saavani aivan käsittämätöntä nautintoa satuttaessani itseäni. Seiska luokalle mentyäni luokanvalvojani alkoi huomata ettei minulla ollut kaikki ihan hyvin, etten ollut normaali. Niinpä hän passitti minut koulukuraattorille, joka kauhisteli menneisyyttäni ja sen hetkistä tilannetta. Aloin käydä psykiatrilla. 15 vuotiaana lähdin sitten ensi ja turvakotiin pariksi viikoksi, sieltä nuorisokotiin, olin siellä 8kk, sieltä menin lapsi ja nuorisokotiin jossa olin toiset 8kk, seuraava paikka oli suljettu osasto, sitten nuorisopsykiatrian osasto ja viimeisin on psykiatrinen avo-osasto, jossa tälläkin hetkellä käyn viikon jaksoja 2kk välein ja joka viikko kaksi kertaa päivä käynneillä, johon on yhdistetty myös terapia käynnit. Näinä aikoina olen yrittänyt tappaa itseni useaan otteeseen. Isäni oli alkoholisti ja kärsin siitä suunnattomasti, se vaivasi minua kokoajan. Se paheni vuosi vuodelta ja loppujen lopuksi hän oli kokopäivä juoppo, joka oli menettänyt miltei kokonaan perheensä ja yrityksensä. 22.11.2012 hän tippui/työnnettiin portaat alas, hän sai aivoverenvuodon ja aivoinfarktin johon sitten menehtyi. Tässäpä oli nyt suurimmat asiat mitä minulle on menneisyydessäni tapahtunut, tosin ehkä vain murto-osa kaikesta.


maanantai 25. helmikuuta 2013

ugly


"Yritän hymyillä iloisesti, mutta en pidä siitä. 
En ole nätti, en ole kaunis. 
Yritän laulaa, mutta kukaan ei kuuntele. 
En ole nätti, en ole kaunis. 
Miksi olen näin ruma? 
Mitä minun on tehtävä, 
jotta hymyni olisi yhtä iloinen kuin sinun? 
Olen tulossa vihaiseksi, 
miksen voi olla koskaan täydellinen? 
Syytän rumaa ulkonäköäni tässä särkyneessä peilissä. 
Älä katso minua, vihaan tätä tunnetta. 
Haluan piiloutua jonnekin, haluan paeta. 
Tämä maailma on täynnä valheita. 
Pidän itseäni rumana, eikä kukaan halua rakastaa minua. 
Hänen tavoinsa haluan olla nätti, haluan olla nätti. 
Älä valehtele päin naamaani kehuen minua nätiksi. 
Älä valehtele päin naamani, koska tiedän olevani ruma. 
Älä sano ymmärtäväsi minua helposti, 
ruma ja kiero sydämeni saattaa alkaa paheksua sinua. 
Älä pakota minua puhumaan, en ole se oikeasti. 
Tuon holhoavan katseen kylmä puoli tukahduttaa minua. 
Älä tule lähemmäs, en halua huoltasi. 
Haluan häipyä jonnekin, haluan huutaa. 
Tämä maailma on täynnä valheita. 
Pidän itseäni rumana, eikä kukaan halua rakastaa minua. 
Hänen tavoinsa haluan olla nätti, haluan olla nätti. 
Älä valehtele päin naamaani kehuen minua nätiksi. 
Älä valehtele päin naamaani, koska tiedän olevani ruma. 
Täysin yksin, olen täysin yksin. 
Lämpöä ei ole olemassakaan, vierelläni ei ole ketään, 
vierelläni ei ole ketään, joka halaisi minua. 
Pidän itseäni rumana, eikä kukaan halua rakastaa minua. 
Hänen tavoinsa haluan olla nätti, haluan olla nätti. 
Älä valehtele päin naamaani kehuen minua nätiksi."


Tältä tuntuu tällä hetkellä..
Ehkä sopivin biisi ikinä.

tomorrow


Odotan huomista innolla, terapeuttini laittoi minulle tänään viestiä 
ja kertoi olevansa huomenna vihdoin töissä. 
En ole käynyt terapiassa n. kuukauteen, 
joten olen helpottunut kun nyt taas pääsen purkamaan ajatuksiani ja tunteitani. 
En kylläkään tiedä mistä tahtoisin puhua, 
mutta onneksi hän osaa kaivella minusta juuri oikeita asioita esille. 


Lääkkeiden vähentäminen ei ole ollut minulle hyväksi, 
olen heti huomannut että ahdistaa enemmän ja ajatusjuoksu kiitää, 
myös harhat iltaisin ovat palanneet. 
Olen siis lopettamassa lääkkeet kokonaan, 
sillä se on niin helvetin kallista ja sossu kun ei minua enää niiden kanssa auta, 
joten tein sen päätöksen että lääkkeet saavat jäädä toistaiseksi pois. 
Siitä en tosin ajatellut kertoa terapeutilleni tai lääkärilleni mitään, 
sillä en jaksa kuunnella sitä valitusta mitä siitä tulee. 
Yritän pärjätä omillani, ilman lääkkeiden tuomaa turvaa, 
pystynköhän siihen? 


Huomenna näen myös hänet, en malttaisi odottaa, 
ikävöin niin paljon.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pimeä..


Pelkään pimeää, pelkään sitä niin paljon. 
Tosin en tarkoita kirjaimellisesti pimeää, 
vaan kuvaan sillä sitä pahaa joka ottaa minussa joskus vallan, 
joka saa minut tekemään typeriä asioita. 
Tuntuu että se tiukentaa taas otettaa ja yrittää ottaa vallan, 
musertaa minua pikkuhiljaa kasaan, kunnes murrun. 
Tämän pelon kanssa olen elänyt miltei puolet elämästäni, 
se on uuvuttavaa. 
Aina kun asiat alkavat mennä hyvin, 
olen onnellinen ja nautin elämästä, 
alan pelkäämään että vajoan jälleen pohjalle, 
enkä sen vuoksi osaa nauttia niistä onnellisista hetkistä kunnolla.



Onnellisuus...
Minulle se on sitä kun saan olla tärkeiden ihmisten kanssa 
ja tunnen että minusta välitetään, 
se on sitä kun olen voimissani ja jaksan tehdä asioita, lähteä asunnostani. 
Siihen kuuluu aika paljon asioita, 
joita en nyt jaksa luetella ja tällä hetkellä tunnenkin olevani onnellinen, 
pelkään vain että se viedään minulta jälleen pois, 
että paha takertuu minuun tiukasti ja vetää minut alas. 
Ehkä minun pitäisi vain oppia olemaan pelkäämättä, nauttia tästä hetkestä.



Minulla on onneksi ihminen, 
jonka vuoksi jaksan yrittää, 
joka tekee minut onnelliseksi. 
On syli ja turva missä olla piilossa pahalta maailmalta.


Kiitos kulta, kun jaksat olla tukenani <3

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

strong


Ahdistus! 
Mielikuvia jälleen, kaikesta paskasta mitä on tapahtunut, hajottaa ihan vitusti. ¨
Tahdon pois täältä, johonkin toiseen kaupunkiin edes hetkeksi, 
tahdon ajaa kauas pysähtymättä matkalla ja päämäärän saavutettuani hengittää syvään, 
auttaisiko se? Näiden silmien takana on piilossa paha, 
paha joka yrittää kaivertaa tietään ulos. 
Olen ollut 1kk 4pv viiltelemättä ja olen tyytyväinen itseeni, todella, 
mutta koska tahdon nämä ajatukset pois tahtoisin tehdä itselleni jotain, 
jotta pääsisin edes hetkeksi irti näistä ajatuksista ja saisin nautinnon ja rauhottuisin. 
En kuitenkaan aio tehdä niin, ei tässä vaiheessa enää kannate sortua, 
pitää pysyä vahvana, vastustaa. 
Kunpa voisin vain lähteä, mutta en voi..


tiistai 12. helmikuuta 2013

monster..



Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, vihaan itseäni jälleen enemmän. 
Olen ollut n. kuukauden viiltelemättä ja nyt tuli ensimmäisen kerran halu tehdä viiltoja, 
mutta ei, en tahdo ratketa, on keksittävä jotain muuta, jotain mikä helpottaisi tätä oloa. 
En halua olla sydänten murskaaja, en tahtonut satuttaa ketään. 
Nyt olen pettynyt itseeni, minkälainen kusipää oikein olen? 
Tunnen olevani hirviö, hirviö joka tekee kaiken väärin ja loukkaa ihmisiä. 
En vain pystynyt siihen, en vain yksinkertaisesti pystynyt, vaikka halusinkin. 
Halusin tehdä hänet onnelliseksi, miksi en pystynyt olemaan siinä? 
Miksi rakastan toista, enkä pysty unohtamaan. 


En tiedä mitä teen nyt.

i'm so sorry


Vihaan satuttaa ihmisiä, tein sen taas. 
Minun oli pakko, sillä myöhemmin olisin voinut satuttaa häntä vielä enemmän. 
Olen niin sekaisin tunteissani ja ajatuksissani, minulla on tunteita vielä toista kohtaan. 
Ei tähän tilanteeseen kannata enää ihmisiä sekoittaa, ennen kuin olen itse varma kaikesta. 
Ei alunperinkään olisi pitänyt lähteä mukaan mihinkään uuteen, 
olisi pitänyt ennen kaikkea tätä, tajuta että on otettava välillä itsellekin aikansa, 
eikä rynnätä uusiin asioihin ajattelematta hetkeäkään. 
Pitihän se arvatakin että johonkin tässä vielä tulee sattumaan, 
mutta periaatteessa hyvä, että se tapahtui näin alkuvaiheessa, 
eikä kuukausia myöhemmin. 
Jos olisinkin tajunnut niin paljon myöhemmin, 
etten ole varma tunteistani ja että rakastan toista, 
olisin rikkonut hänet vielä pahemmin. 


anteeksi etten pystynyt olemaan sinulle sitä mitä halusit, anteeksi..

maanantai 11. helmikuuta 2013

i just can say..


Hajoan, hajoan kohta lattialle tuhansiksi sirpaleiksi. 
Äskön paniikkikohtaus oli niin lähellä ettei mitään rajaa, 
onneksi sain hyvältä ystävältäni lääkkeitä rauhoittamaan ja hidastamaan sykettä. 
En osaa pukea tätä kaikkea sanoiksi, tahtoisin kirjoittaa ja purkaa tämän kaiken ulos, 
mutta en voi. 
Tahdon terapiaan, tahdon kertoa asioita, 
että joku edes osaisi analysoida näitä asioita, 
terapeuttini tosiaan on sellainen ihminen joka osaisi. 
APUA!

Tahdon puhua hänelle, mutta en osaa, en osaa kertoa näistä asioista, 
se on niin vaikeaa, miksi? 
Kumpa voisin vain oksentaa tämän ulos, 
tuohon pöydälle ja kaikki näkyisi siinä selvästi ja minun ei tarvitsisi puhua yhtään sanaa. 
Tahdon happea, haluan repiä rinnan auki jotta ilma kiertäisi, 
porata päähän reiän josta ajatukset voisivat tulvia ulos. 

Miksi mikään ei helpota?

hide


Mania päällä, olo on euforinen ja levoton, toisaalta se on hyväkin, 
koska jaksaa tehdä asioita ja mennä paikkoihin, 
mutta tiedän että kun depressio iskee niin se ottaa veronsa. 
Eilinen päivä meni helvetin vauhdikkaasti, 
en ollut sekuntiakaan paikallani ja ajatukset vilistivät valonnopeuden lailla. 
Illalla kuitenkin aloin rauhoittua, mutta ajatustulva oli suunnaton, 
en saanut nukahdetuksi, valvoin ja pyörin sängyssä neljään asti, 
kunnes nukahdin, heräilin kylläkin vähän väliä miettimään ja ahdisti.

Tällä hetkellä tahtoisin vain mennä piiloon, pimeään nurkkaan itkemään, pois ihmisten silmistä. 
En saa tätä ajatustulvaa loppumaan, ahdistaa, 
mutta toisaalta taas on hyvä olla ja vauhti alkaa pikkuhiljaa ottamaan taas vallan. 
Minulla ei ole ollut terapiaa n. 3 viikkoon, koska terapeuttini on sairaslomalla 
ja on vielä tämänkin viikon. Olo on turvaton, en ota itsestäni selvää. 
Rakkaus on vallannut mieleni ja se pelottaa minua todella, pelkään olla rakastunut, 
pelkään tulevaisuutta, pelkään mennä rikki jälleen. 
Etenenkö liian nopeaa, pitäisikö hidastaa tahtia ja antaa itsellensä aikaa miettiä ja rauhoittua välissä? En tiedä, olen hukassa näiden ajatusten kanssa, en tiedä mitä elämältäni haluan. 
Tahdon juosta pois, pois tämän kaiken keskeltä, tahdon hengittää...

..and I wondered, why I love you..

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Vastauksia

Vastaan nyt yhteen kysymysketjuun mikä minulle laitettiin.
Lisä kysymyksiä otetaan mielellään vastaan edelleen :)

lempielokuva? - Ehdottomasti Amelie
lempivuodenaika ja miksi? - Kesä, on lämmin ja valoisaa, mieli pysyy virkeämpänä
kahvi vai tee? - Kahvi
harrastuksia? - Palapelit, kirjoittaminen ja piirtäminen
minne haluaisit matkustaa? - Espanjaan
millaisessa kodissa asut? - Yksiössä
milloin sairastuit? - 12 vuotiaana
kolme suosikkibändiä tai -artistia? - Johanna Kurkela, Jippu ja Chisu
katsotko kauhuleffoja? - Joskus
millainen ensiraukkautesi on/oli? - Vuoden nuorempi tyttö, tosin en saanut vastarakkautta
horoskooppimerkki? - Kalat
sisaruksia? - 3 isoveljeä ja isosisko
salainen paheesi? - ahmiminen
noloin tapa?- ahmiminen
milloin viiltelit ensikertaa? - 12 vuotiaana
suurin pelkosi? - Menettää läheinen ihminen
kolme asiaa missä olet hyvä? - Äh, en osaa vastata
mistä aistista luopuisit mieluiten jos olisi pakko valita? - Makuaistista
minkä ikäinen olet? - 20
uskotko johonkin yliluonnolliseen? - En
kuinka pitkä olet? - 161,5cm
onko sinun hankala puhua oloistasi muille? - Toisinaan
mitä inhoat? - Valehtelua
pidätkö lapsista? - Kyllä
paras muistosi? - Niitä on niin paljon, yksi esimerkki on ensisuudelma :)
viisi lempiasiaasi maailmassa? - Rakkaus, perhe, ystävät, tupakka ja läheisyys
mistä haaveilet? - Kestävästä parisuhteesta
parasta ulkonäössäsi? - Vaikea... kulmakarvat!? :)

lauantai 9. helmikuuta 2013

KYSELKÄÄ

Ajattelin että voisitte kysyä minulta kysymyksiä, mitä ikinä vain haluattekin tietää, voisin sitten tehdä yhden postauksen jossa vastaan kysymyksiinne tai kertokaa vain mistä haluatte tietää enemmän tai mitä en vielä ole edes kertonut. Toivon monia kommentteja :)

perjantai 8. helmikuuta 2013

trapped


Tämä asunto muistuttaa minua itsemurha yrityksistä kokoajan, 
jokainen askel tekee kipeää, sillä muistan asioita liian selväsi. 
En pysty katsomaan kunnolla peiliin, en pysty koskemaan itseäni miltei minnekään, 
jokainen paikka on arpia täynnä, jotka muistuttavat. 
Säikähdin kun kävin kaverini luona ja hän pyysi minua näytämään arpeni, 
onneksi toinen keskeytti ja asia unohtui, eikä minun tarvinut näyttää niitä. 
Ylipukeudun kokoajan, sillä en tahdo nähdä edes itse. 
Selviä kuvia välähtelee silmissäni joka hetki kun jään miettimään asioita. 
Ahdistaa olla täällä, ainakin kun olen yksin. 

torstai 7. helmikuuta 2013

again..


En ymmärrä mistä nämä olotilat tulee, taas on ihan kauhia olla. 
Tuntuu vain että kaikki on niin turhaa ja vihaan itseäni. 
Mietin asioita liian pitkälle ja kun mietin tulevaisuutta jokainen suunnitelma menee kuitenkin pilalle. Ei minusta ole loppujen lopuksi kuitenkaan mihinkään, epäonnistun kuitenkin joka asiassa. 
En tiedä miksi ajattelen jälleen näin, mitä helvettiä minulle aina tapahtuu? 
Ja nyt kun olo on taas tällainen ahmin jälleen ja sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan, 
sen takia olo menee entistä paskemmaksi ja itsetunto laskee, tunnen itseni ällöttäväksi. 
Tunnen itseni niin arvottomaksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. 
Miten saan tämän olon pois? 
Tekee mieli riehua, heittää tavarat seinään, huutaa ja paiskoa nyrkkejä. 
Ja nyt mietin, kuka jaksaa katsoa tällaista, jolla mielialat vaihtelevat sekunneissa, 
josta täytyy olla huolissaan vähän väliä, 
kenellä kestää pää tällaisen kanssa?

...

Tuntuu siltä että kun jään yksin kotiin neljän seinän sisälle niin alkaa samantien hajottamaan ihan vitusti, ehkä se liittyy kaikkiin mitä näiden seinien sisällä on tapahtunut. Välillä ahdistaa aivan saatanasti, enkä edes tiedä mistä se johtuu, 
on levoton olo enkä tiedä mitä tehdä että saisin tämän tunteen jälleen pois. 
Viillellä en ainakaan aio, ei edes tee yhtään mieli, kohta jo kuukausi ilman sitä. 
Olen osastolta päästyäni käynyt joka päivä jossain ja tänäänkin olisi ollut osasto päivä, mutta en voinut lähteä sillä kissani leikattiin eilen ja sitä pitää vahtia. 
Kunpa minulla olisi edes jotain rauhoittavia lääkkeitä jotta ahdistus katoaisi...


lauantai 2. helmikuuta 2013

what's wrong?


Olo on ihan helvetin outo, mielialat pomppivat laidasta laitaan sekunnin murto-osassa. 
Mikähän minun taas on, jokin on vialla, olen varma siitä, 
miksi en ota selvää itsestäni tai ajatuksistani. 
Pelkään huolestuttaa ihmisiä, pelkään kertoa jos jokin ei ole hyvin, 
en tahdo että he huolestuvat turhaan, kyllä minä pärjään, enkö pärjääkin? 
Yöllä paras kaverini laittoi viestiä yhtäkkiä että onko kaikki hyvin, kerroin että on, kuten olikin, mutta jostain syystä kun heräsin minulle tuli jälleen tunne etten ole kunnossa, 
ettei asiat olekaan niin hyvin kuin luulen niiden olevan. 
Ehkä se johtuu myös siskostani, joka on lyönyt elämänsä palasiksi ja olen huolissani, 
soitin hänelle ja sanoin etten jaksa enään hänen touhujaan ja sitä, 
että hän pilaa elämäänsä päivä päivältä enemmän. 
En jaksaisi kuunnella sitä valitusta kuinka elämä on perseestä ja hänellä menee huonosti, 
sanoin hänelle että elämä on juuri sitä mitä sinä siitä itse teet ja ei se paremmaksi muutu ellet itse tee asioille jotain. Neuvon ihmisiä asioissa, mutta en ikinä osaa noudattaa omia neuvojani, 
teen kaiken päin vastoin, olen tyhmä. 
Olen ollut 17päivää jälleen viiltelemättä ja olen päättänyt että se loppuu nyt, 
en tahdo enää lisää arpia muistuttamaan siitä kuinka sairas olen, yritän kaikin keinoin välttää sitä, vaikka tiedänkin että se on helvetin vaikeaa ja repsahtamisen mahdollisuus on suuri. 
Onneksi minulla on eräs jonka takia yrittää kovemmin, 
eräs joka on vienyt sydämeni täysin..