contradictory mind

Vihaan ajattelu tapaani, oikeastaan että ajattelen liikaa,

en pääse ajatuksistani irti  ja mietin

"mikä tähän voisi helpottaa, miksi kaikki on tällaista,"

Vatvon näitä ajatuksia päässäni kokoajan ja ennakoin 

"ei se kuitenkaan minua auta, miten se muka voisi helpottaa"

en siis päästä näistä ajatuksista hetkeksikään irti,

en keksi keinoa mikä siihen auttaisi,

 jälleen palaan samaan kierteeseen, ajatuksiin.

Haluanko vain päästä helpoimman kautta

olenko vain laiska yrittämään?

Tässäkin tulee ristiriita esiin,

jos asia olisi niin ,miksi sitten lojuisin mielisairaalassa,

yritäen keksiä mielekästä tekemistä,

tehdä elämästä elämisen arvoista,

päästä tästä ahdistuksessa rypemisestä eroon.

yrittää kaikenlaisia konsteja jotta onnistuisin.

Ei, en ole täällä huvikseni,

en oleta että täällä ollessa kaikki ratkeaisi itsestään

eikä minun tarvitsisi tehdä asioille mitään.

Jos itseään niskasta kiinni ottaminen ratkaisisi tämän

en olisi täällä vaan normaali elämässä

tehden kaikkea normaalisti.

Yritän, minä todella yritän jatkaa eteen päin.

Suurin työ on se että osaisin olla ajattelematta,

vaikka tiedostan ongelmat en takertuisi niihin kokoajan,

pääsisin pahimman yli ja jaksaisin mennä eteenpäin.

käyttää niitä keinoja jotka päässäni jo tiedostan teoriassa,

niitä samoja asioita joita itse muille neuvon.

Kuinka tämä sitten käytännössä tapahtuu ?

sitä minä yritän selvittää...

 jälleen ristiriita.

Toisaalta kirjoittaminenkin keino purkaa tunteita,

saada asioista ja itsestään selvää. 

Tapa selvittää kaikki, mutta ajattelen.

ristiriita

Jokaisen ihmisen elämä on hyviä ja huonoja päiviä, vastoinkäymisiä,

surua, uupumusta, onnea, iloa yms.

Ja elämän ei helppoa kuulu ollakaan,

mutta ihmisillä on eriäviä syitä miksi se ei onnistu aina niin helposti.

Minun kohdallani

"ota itteäs niskasta kiinni!"

sisältää nämä:

Selvitä mistä käyttäytymis mallit ja tavat ovat peilautuneet sinuun,

miten voit vaikuttaa niihin,

mistä kaikki viha tulee ja ketä kohtaan sitä oikeastaan tunnet,

hyväksy kaikenlaiset tunteet itsellesi,

niitä tulee ja menee,

löydä itsestäsi se voima jolla jaksat uskoa parempaan

ja tavoitella sitä,

yritä siis päästä tilanteen yli

jossa kaikki voimasi menevät itsesi pidättelemiseen

jottet satuta itseäsi, 

tunteiden piilotteluun,

jossa ruokahalusi on huono,

et voi nukkua kunnolla,

pelkäät ihmisiä,

normaali arjen askareet tuntuvat merkityksettömältä.

Opettele siis näyttämään tunteesi

hallitsemaan ajatuksiasi,

keksiä vaihtoehtoinen keino purkaa asioita kuin itsetuho,

olla uupumatta kaikesta tästä,

nukkua ja syödä normaalisti.

jaksaa tehdä arjen normaali asioita huolehtimatta,

olla peloton ja liikkua paljon ihmisten ilmoilla,

mennä kouluun, hankkia harrastuksia,

säännölinen päivärytmi.

Kyllä, minä yritän tälläkin hetkellä

"ottaa itseäni niskasta kiinni"

Dont forget

Häkissäsi pitkään

ovi avoinna

et uskalla ulos

Sä huomasit sun siivet

kyllä ne kantavat

Pyysin sua kokeilemaan

otan kiinni jos ne pettää 

Lensit syliini

lupasin että pärjäät

Turvaton, pelokas

ei haittaa, tuen sinua

Kaiken jälkeen pelästyit

palasit häkkiisi

Ovi raollaan

uskallatko enää ulos

Jos aika muuttuu

tulet ulos,

minä odotan

otan vastaan.

Ympyrän keskipisteessä

Hetkessä räjähdän itkemään, tuntuu etten voi lopettaa,

hymy leviää kasvoilleni, nauran hysteerisenä,

tunnetilat purkautuvat päinvastaisena reaktiona,

nauran enemmän sillä mietin kuinka sairas olen.

Olen tilanteissa, en ole läsnä,

hetken kuluttua en muista mitään,

vain yksi ajatus kiertää kehää pääni sisällä

"haluaisin viiltää, nauttia",

kasvoilleni leviää masokistinen virne.

Ajatus peittää taakseen kaiken muun,

pyyhkii tajunnasta kaiken.

Yritän nukkua, miksi se ei enää onnistu, mihin se katosi?,

tuskanhiestä märkänä pyörin sairaalasängyssä,

yritän nukahtaa, ei, ei onnistu.

Nousen ylös, haen rauhottavan,

4tuntia katkonaista unta, siinä kaikki.

Todellisuus, uni, onko niillä enää eroa?

samat kaavat. Itsetuho, itsetuho, itsetuho...

kauanko pärjään tämän kanssa.

Lääkkeitä lisää, sillä kaikki menettävät tehoaan,

klo8:00 3kpl,

tarvittaessa 3kpl rauhottavaa päivän aikana,

klo20:00 2kpl,

klo22.00 2kpl,

tarvittaessa 1kpl vahvempaa lääkettä,

annoksia nostetaan kerta kerran jälkeen, ei vaikutusta.

Psykologi lyö eteeni kysymyksiä,

enkä tiedä osaanko vastata,

mitä elämäni oikein on sisältänyt?

Kaikki tuntuu alkavan alusta,

ajatukset joita en voi hallita,

diagnoosin etsintä, merkityksettömyys,

uni ongelmat, ruokahaluttomuus,

lääkkeet, asioiden käsittely.

Ympyrä sulkeutuu, kierränkö sitä enää,

jäänkö vain sen keskipisteeseen seisomaan,

koko elämä siinä ympyrässä, en saa otetta mistään.

Kunpa ympyrä hajoaisi pieniin palasiin,

toisiin ulottuvuuksiin ja minä putoaisin tyhjään,

ei mitään, ei ketään, ei minua..

1.4.15

"En tiedä", tämä lause kiteyttää tämän hetkisen tilanteeni.

En tiedä mitä tunnen, miksi ahdistaa, olenko surullinen,

vihainen vai mikä on tämä selittämätön tunne, olotila?

Ahdistaako minua kun tunnen näin

vai tunnenko näin koska minua ahdistaa?

Mitä tämä tunne pitää sisällään, en tiedä.

En tiedä mikä tämän kaiken aiheuttaa,

mikä on se konkreettisin syy tähän paskaan..

Onko se käsittelemättömät traumat, ero,

tulevaisuuden pelko, vanhojen asoiden "kummittelu",

vai kaikkien näiden summa, en tiedä.

Jälleen mietin, onko missään asiassa mitään järkeä,

ketä se haittaisi jos viiltäisin ja se olisi minun salaisuuteni.

Itsetuho vietti on vallannut pääni, hädintuskin hallitsen sitä.

Hillitsen itseni, koska pelkään, pelkään itseäni,

jos mikään ei enää riittäisikään minulle.

Olen nähnyt käteni täysin auki, kaivellut sitä,

tiedän siis mihin kykenen ja siksi pelkään,

se menisi todennäköisesti hengenvaaralliseksi "leikkimiseksi"

vaikkei mitään itsemurha aikomusta olisikaan.

Surullinen, pelokas, vihainen, toivoton, uupunut,

ahdistunut, väsynyt, turhautunut, lamaantunut, kyllästynyt,

pettynyt, stressaantunut, onneton, iloton, ärtynyt, hätääntynyt..en tiedä

En tiedä mitä pitäisi tapahtua että nousisin tästä paskasta,

jos tietäisin en olisi mielisairaalan seinien sisällä

toivottomana miettien apukeinoja,

Lääkitys, uusi asunto, keskustelut, tuki, ruokahalu,  turva, asioiden käsittely,

ne ehkä voivat auttaa minut alkuun.

en tiedä, tarvitsen aikaa.

Kukaan ei tiedä minkälainen sota pääni sisällä on, mitä tunnen,

He voivat vain kuvitella ajatukseni, tunteeni, 

mutta eivät tiedä ja se on inhimillistä,

enhän minäkään tiedä miltä esim. syövän sairastaminen tuntuu,

voin vain kuvitella.

Tuki, kannustus, ymmärrys, apu,

mikä riittää, mitä pitäisi sanoa, mistä puhua?

EN TIEDÄ

i miss you every day and night

"Tiedän että maailma romahtaa niskaani

heti kun lähden ovestasi ja suljen sen"

Ja niin kävi, oli kuin musta harso olisi kietoutunut ympärilleni samantien

vieden kaiken valon mukanaan.

Hän katsoi ovelta kun kävelin ulko-ovelle raskaiden laukkujeni kanssa,

käännyin ja  katsoin häntä,

"Rakastan sinua, heippa kulta.."

viimeinen lause jonka sanoin hänelle kasvotusten.

Joka päivä kaikesta huolimatta soittelemme ja

puhelut alkavat ja päättyvän samalla tavalla kuin seurustellessamme

"Hei rakas, mitäs puuhailet?",

"Soitellaan taas huomenna, hyvää yötä ja kauniita unia,

rakastan sua kovasti, heippa kulta.".

Nyt on vuoden viimeinen päivä enkä aio juhlia sitä,

enkä voisikaan sillä olen jumissa asunnossani,

paljon harhoja, unettomuutta, likainen asunto ja ruokahaluni on kadonnut.

Olen sekaisin, laihtunut, jumissa tässä paskaloukussa

joka on kuin vankila, eikä tunnu kodilta.

Toivoisin olevani ihminen jonka elämässä on eri tavoitteita,

koulutus, työ, harrastukset etc. joita oikeasti haluaa tehdä

ja arki pyörisi niiden asioiden ympärillä,

mutta ei minä olen ihminen joka ei halua tai tavoittele tuollaista,

minä haluan rakkauden, ihmisen jonka kanssa rakentaa arki

ja vasta sen arjen ympärille rakentaa edellä mainittuja asioita.

beauty come inside

Voicen sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseen

- http://www.voice.fi/suhteet/liikuttava-kirjoitus-leviaa-netissa-koskettaa-lahes-jokaista-parisuhteessa-elavaa-naista/4/69241 -

liittyen tuli mieleeni miten itse näen ihmiset.

Kaikki kumppanini ovat olleet hyvin erilaisia

niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

On ollut anorexiasta kärsivä, muuten hoikkasia,

keskikokoisia ja tanakampaa,

minulla ei ole mitään tiettyä "kauneus ihannetta",

ihmisen sisäinen kauneus on tärkein

ja heijastuu mielestäni ulkoiseen olemukseen.

Tätä on ollut vaikea selittää kumppaneilleni,

sillä kaikilla on ollut huono itsetunto,

he eivät ole ymmärtäneet

miten voin nähdä hänet kauniina kun edellinen on ollut täysin erilainen.

Olen yrittänyt kertoa että kauneutta on monenlaista

ja  ulkoisestikin monenlainen, pituinen,

painoinen etc. ihminen voi olla minusta kaunis,

en minä ihannoi mitään sellaista mitä

esim. mediassa jatkuvalla syötöllä näytetään,

kauneus on ihminen itse.

He eivät ole nähneet sitä samaa mitä minä heissä,

monet ovat sanoneet että

"sinä kuitenkin haaveilet ja kuolaat jotain siroa, kaunista povipommia",

olen yleensä vastannut heille jotain tällaista

"jos minä en rakastaisi sinua ja ulkonäköäsi juuri tuollaisena,

olisin etsimässä kuvaileemaasi ihmistä, mutta näin ei ole,

minulle ihmisen pitää olla aito, rehellinen, sisältä kultaa

ja sinä olet täydellinen minulle juuri tuollaisena kuin olet".

Melkein kaikki helluni ovat olleet bi-seksuaaleja

(itse en tykkää luokitella seksuaalista suuntautumista),

eivätkä aiemmin ole seurustelleet naisen kanssa

ja koska kärsin myös itse todella huonosta itsetunnosta

pelkään aina etten naisena riitä heille, en ole pitkä,

maskuliininen tai muutenkaan "karski".

Olen lässyttävä, tunteellinen,

enkä varmastikaan kovin tosissaan otettava vakavissa asioissa,

minä takerrun, haluan hellyyttä kokoajan,

en ole kovinkaan sponttaani ja tykkään kaksin olemisesta,

ulkonäköni ei miellytä minua laisinkaan

ja tästä päästäänkin siihen että syyllistyn itsekin kyseiseen aiheeseen,

ero on kyllä siinä että jossain vaiheessa

uskon heidän ajattelevan että olen miellyttävän näköinen heidän mielestään,

mutta juuri kun alan luottaa heihin minut jätetään,

petetään, minulle valehdellaan,

vaihdetaan mieheen/ toiseen naiseen,

siinä vaiheessa en enää pidä kyseistä ihmistä kauniina,

hänestä tulee minulle kuvottava, kaksinaamainen olento.

Kaiken tämän jälkeen voi vain miettiä

kuinka kerta toisensa jälkeen itsetuntoani muserretaan entisestään

ja se tuhoaa minua ja vaikeuttaa luottamista muihin ihmisiin..

a winter's welcome

Jälleen ensilumi putoaa hiljalleen maahan,

samaan pihaan jota olen jo kolme vuotta katsonut,

nyt vain katson sitä vastakkaiselta parvekkeelta,

eri elämäntilanteessa, eri ihmisen kanssa.

Mitä kaikkea tämä kolme vuotta on sisältänyt?

Paljon tuskaa, surua, huolta, eroja, itsemurha yrityksiä,

pettymyksiä, petoksia, katkeruutta..

mutta myös positiivisia kokemuksia, rakkautta,

itsensä kanssa paremmin selviämistä,

uudelleen rakastumista, uusia sisarusten lapsia,

ystäviä, tukea, onnellisuutta.

Sitähän elämä loppu peleissä on kaikilla,

ääripäästä toiseen, joillakin pudotukset vain ovat rankempia,

nopeampia ja niihin reagoi vahvasti,

niistä on vaikea selvitä.

Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, olen elossa,

en satuta itseäni enää,

nyt on kulunut jo 1v8kk8vrk ilman mitään itsetuhoa.

Selviän itseni ja ongelmieni kanssa päivä päivältä paremmin,

olen selvinnyt helvetillisistä kokemuksista,

ilman että olen sortunut tai vajonnut täysin pohjalle. 

Minua on kohdeltu kaltoin, todella epäinhimillisesti,

täysin omaa tahtoani vastaan,

loukattu, jätetty yms. ja nyt voin viimein sanoa,

että en todellakaan ansaitse mitään paskaa kohtelua,

minua ei saa loukata, satuttaa, kohdella kaltoin, häpäistä.

Voin hyvällä omallatunnolla nostaa keskisormeni pystyyn,

 haistattaa vitut kaikille kusipäille ja maailmalle,

sillä minä olen selvinnyt,

olen elossa ja ylpeä itsestäni!

FUCK YOU ASSHOLES, FUCK YOU WORLD!

painful,fearful,thankful

Olen väsynyt näihin pääkipuihin,

vain harvat lääkkeet vaikuttavat niihin

ja nekin vain hetkellisesti.

Nukun huonosti ja minuun sattuu kokoajan.

Minulla on diagnosoitu "vyyhti päänsärky" joka siis tarkoittaa

että monet eri päänsäryt kiusaavat 24/7,

tätä on kestänyt jo 4vuotta,

välillä se ei ole niinkään vaivannut,

sillä olen tottunut yleiseen särkyyn mikä on kokoajan.

Lääkäri määräsi lihasrelaksantteja jotta kokeillaan

olisiko se jännityksestä johtuvaa.

Stressi pahentaa kipujani,

sain juuri päätöksen erääseen asiaan

jota on jouduttu kääntämään ja vääntämään jo reilut 3vuotta,

mutta stressi ei helpota,

sillä luvassa on lisää vaikeuksia jotka kestävät taas vuodesta toiseen..

Parisuhteen osalta menee hyvin,

olemme nähneet viikonloppuisin,

viettäneet aikaa jutellen ja kiehnäten,

hän saa minut nauramaan jutuillaan niin

että tuntuu kuin halkeasin,

enkä voi katkaista naurukohtauksiani,

kuinka pidänkään Himmelistäni.

Ystävät, elämän yksi tärkeimmistä asioista,

minulla on laaja kaveripiiri,

kaikki todella erilaisia,

eivätkä välttämättä edes tunne toisiaan,

monien kanssa on vain tietyt osa-alueet mistä puhumme

ja kaikken kanssa oleminen on erilaista,

jokaisen kanssa eri jutut ja tekemiset.

Yhden nostan kuitenkin jalustalle,

parhaan ystäväni.

Ollaan tunnettu n.5vuotta ja hän on pysynyt matkassani siitä asti,

olemme lähentyneet vuosien varrella,

hän on ihminen joka tietää minusta kaiken,

jolle en valehtele mistään,

hänen kanssaan voin olla sellainen kuin olen,

minun ei tarvitse peittää mitään,

vetää maskia naamalleni.

Hän on tukenut minua niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Katson häntä ylös päin,

kuinka hienosti hän on elämänsä pystynyt hoitamaan,

vaikka hänelläkin on ollut välillä todella vaikeaa,

hän on pyristellyt eteen päin

ja tällä hetkellä hänen arkensa on hyvää.

Mietin usein,

miksi hän ei ole vielä jättänyt minua taaksensa,

miksi hän jaksaa kulkea mukanani?

Tiedän itse olevani "raskas" ystävä kaikkine ongelmineni

ja hän on juuri se ihminen joka tietää tarkalleen kaiken,

kuinka raskas taakka se on hänelle kantaa,

tosin olenhan minä alkanut pärjätä itseni

ja ongelmieni kanssa paljon paremmin kun vertaa aiempiin

vuosiin ja käyttäytymis malleihin,

mutta tiedän että hän pelkää,

pelkää että sorrun taas tekemään itselleni jotain,

pelkää minun joutuvan jälleen huonoihin suhteisiin,

tilanteisiin ja tapahtumiin,

silti hän on vierelläni.

Voin vain sanoa että tätä ihmistä minä todella arvostan,

hän on minulle yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Kun olen ollut todella pohjalla,

huonossa kunnossa,

juonut tunteitani pois,

jäänyt ruhona sängylle,

hän on tullut auttamaan minua ylös,

tukenut, neuvonut

sanonut kaiken kyllä vielä järjestyvän kunhan jaksan yrittää.

Näidenkin nostojen jälkeen lipsahdan usein,

liian usein.

Mietin että olisi täysin inhimillistä jos

hän ilmottaisi minulle ettei enää jaksa yrittää auttaa

ja tukea minua koska se syö hänen omia voimiaan liikaa,

mutta siinä hän silti on, vieläkin.

Tiedän kuitenkin että rajansa se on kaiken suhteen

ja pelkään menettäväni hänet,

jos vielä vaivun todella pohjalle.

Pyrin aina sanomaan hänelle tarpeeksi usein,

kuinka rakas ja tärkeä hän minulle on.

waiting, hoping, wishing

Kerron nyt hieman tästä mystisestä Himmelistäni,

hän on kaunis, siro,

ihana nainen jolla on hiekan vaaleat hiukset,

hänen katseensa on jotenkin niin arka,

ujo mutta siltikin mukanaan vievä.

Voisin tuijottaa hänen silmiään tunteja,

niin lumoavat ne ovat.

Hän on ymmärtäväinen, fiksu,

paljon kokenut ja "saanut selkäänsä" elämältä.

Sisältä hauras, särkynyt, pelokas,

mutta kuitenkin todella vahva,

sitkeä, päättäväinen ja kaiken paskan jälkeen

hän jaksaa edelleen yrittää eteen päin.

Hän kuuntelee mielellään juttujani,

kertoo omista asioistaan.

Jo näinkin lyhyessä ajassa hän tietää minusta miltei kaiken,

sitä mukaan mitä asioita tulee mieleeni,

kerron ne hänelle.

Minun ei tarvitse varoa mitä hänelle sanon,

kenestä puhun, hän ei tuomitse,

ei suutu turhasta, ei ole mustasukkainen

vaikka puhuisin existäni,

häntä oikeasti kiinnostaa mitä olen kokenut ja nähnyt.

Hän ei kontrolloi minua, puutu asioihini, takerru.

Pidän siitä minkälainen suhteemme on tällä hetkellä,

emme ole yhteydessä kokoajan,

näe toisiamme joka päivä,

olemme erillisiä ja niin on hyvä,

ainakin näin suhteen alku vaiheessa.

Olemme samanlaisia monessakin asiassa ja ajattelutavoissa,

molemmat niin skeptisiä parisuhteiden kohdalla,

pelokkaita, epävarmoja.

Ymmärrämme toisiamme.

Aika näyttää saanko pitää oman Himmelini.

i will try again

"Same, same, it's always same...

.....tiedän, ihastun ja ehkä rakastun vielä uudelleen

ja kumoan kaiken tämän sanomani."

Näinhän se taas sitten menee,

saman vanhan kaavan mukaan,

paitsi että nyt minut on satutettu useammin,

ihminen on eri ja luottamusta on vaikeampi luoda,

koska tähän mennessä kaikki ovat olleet loppujen lopuksi

täysiä kusipäitä, kaksinaamaisia pellejä

ihmisiä jotka mieluummin loukkaavat kuin puhuvat suoraan.

En voi sanoa miten tämä tällä kertaa menee,

olen erittäin skeptinen kaiken suhteen

en oleta tai odota yhtään mitään,

aika saa näyttää millainen hän on

ja tuleeko tämä kestämään,

toisaalta tietenkin haluaisin kertoa,

sanoa mitä hänessä itse näen.

esitellä hänet kaikille,

mutta kaikki ajallaan...

Niin...huomaan jo itsestäni sen

kuinka aiemmin olen hehkuttanut jokaista suhdetta

hyvin lyhyen ajan sisällä, 

se että en nyt sitä tänne niinkään hehkuta johtuu siitä

että olen saanut liian monta kertaa selkääni näissä asioissa

joten tällä kertaa katson rauhassa.
Tyttö, "himmeli" on ihana,
hän on arka ja ujo,
mutta kun häneen tutustuu
hän on mitä ihmeellisin olento,
huomaavainen, herkkä ja ymmärtäväinen,
toivon että hänestä ei paljastu kusipäätä,
enkä usko että paljastukaan,
mutta aika näyttää..

I do it!

Tänään on todella suuri päivä,

onnistuin, minä onnistuin,

tulee täyteen 1,5vuotta siitä kun olen viimeksi satuttanut itseäni.

Vaikea uskoa 8 vuoden tuhoamisen jälkeen sitä mahdolliseksi,

joka päivä ilman sitä saa minut

motivoitumaan olemaan ilman yhä enemmän ja enemmän.

Palkitsin itseni tilailemalla läjän vaatteita ja

tänään menen parhaanystäväni kanssa syömään,

hän on ylpeä minusta ja niin olen myös itse

tai oikeastaan koko lähipiirini on.

Ehkä heidänkin pelkonsa hellittää

mitä kauemmin olen ollut ilman ja niin myös omanikin,

välillä on tietenkin tullut hetkiä

jolloin olen sellaisia miettinyt

mutta näin pitkää aikaa ei halua menettää

pienen hetkellisen helpotuksen vuoksi.

just my mind

Tunne pyörremyrskyn keskipisteessä

menneet ajat sekaisin ympärilläni

en saa niistä otetta

tomua kämmenillä

murentuneet haaveet

punaista

värien kiemurat ympärilläni

mustaa

sisimpäni kammiot täyttyvät sillä

tuoksut

mätääntyneen menneisyyden katkuja

ruumiini kuin runnottu

arvet

koristeelliset piirrustukset vartalollani

satutettu

pieksätty ruho

rintalastan takana pimeys

ajatuskäyrät sekaisia

olenko edes hengissä..

myself

Tahtoisin lyödä pullon seinään,

katsoa itseäni peilistä,

toivoen että kuvastukseni olisi kolmiulotteinen,

jotta voisin raadella "hänet" niin että

"hän" viimein tajuaisi ottaa elämänsä hallintaansa, 

ja jättää kaikki turha pois,

ELÄÄ elämää niinkuin joka hetki olisi matka johonkin uuteen

ja ihmeelliseen,

ei niin että kaikki mitä teen

ajaa minua vain syvemmälle kuoppaani,

mutta miksi se ei ole niin yksinkertaista?

Miksi en vain yksinkertaisesti osaa tehdä niin?

Kadotan itseni.

same, same , it's always same

Kevät ja kaikki ihmiset ovat sekaisin,

vähän väliä joku pettää, jättää,

rakastuu uudelleen, parisuhteet täynnä ongelmia,

ne joilla menee "hyvin" suhteessa ovat sokeita rakkaudelle

ja tekevät hulluuksia,

päätöksiä jotka kusevat loppujen lopuksi kuitenkin.

Anteeksi, tiedän,

olen pessimisti tai oikeastaan olen niin kyllästynyt elämän kolhuihin

etten jaksa enää uskoa aitoon ja kestävään rakkauteen,

tiedän, ihastun ja ehkä rakastun vielä uudelleen

ja kumoan kaiken tämän sanomani,

mutta sisimmässäni tiedän ettei mikään hyvä kestä kauaa

ja juuri kun pääset onnesi huipulle maailma romahtaa.

Voi olla että tätä on masentavaa ja ärsyttäävääkin lukea.

Monet saattavat ajatella että

"sinulle ei ole tullut vielä vastaan sitä oikeaa",

niinhän minä itsekin olen aina ajatellut.

Mutta nyky maailmassa vain harva suhde kestää kuolemaan saakka,

todella "vanhat" pariskunnat pystyvät siihen koska heillä on periaatteita,

he ovat vanhoollisia ja ihan vain periaatteesta pysyvät yhessä loppuun saakka

vaikka rakkaus olisi kuollut jo monia vuosia sitten,

mutta nyky maailmassa on niin helppo heittää suhde pois

muutaman pienenkin vastoinkäymisen takia.

Tietenkin ajattelen joka suhteen alussa itse että

eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee

ja miksipä ei voisi nauttia siitä ajasta kun on kerrankin onnellinen,

mutta se on vain niin helvetin raastavaa kerta toisensa jälkeen tulla petetyksi

tai jätetyksi tai jotain vastaavaa,

juuri kun olet alkanut nauttimaan elämästäsi

ja löytänyt vierellesi rakkauden,

se kaikki viedään sinulta hetkessä.

En kaipaa exääni ihmisenä,

koska en häntä tuntenutkaan kuten luulin,

ehkä kaipaan ainoastaan sitä tunnetta mitä tunsin,

sitä rakkautta jonka koin, turvaa,

enhän minä häntä voisi kaivatakkaan,

koska en tuntenut häntä,

hän oli vain harhakuva jostain mitä tahdoin nähdä.

Olen alkanut miettimään että

ehkä luon aina tietynlaisen illuusion ihmisestä ketä rakastan

ja kadotan todellisuuden tajun siinä samalla,

kunnes yhtäkkiä todellisuus lyö vasten kasvoja

ja havahdun tilanteeseen

ja olen jälleen

yksin.

yön tumma syli

Unta etsien yön varjoissa,

rakkaus uupuneena vierelläni,

hiljainen huokaus unen ja todellisuuden rajalla.

Kuinka voi helpottaa toisen kärsimystä?

Vain sormien kylmät kosketukset iholla,

rintalastan alla hiljaa sykkivä sydän.

Arvet, muistot aivoihin tatuoituina,

voisiko ne pyyhkiä pois?

Toisessa ulottuvuudessa vastaus kaikkeen,

tietä ei ole olemassa.

Sisäinen hauraus päässyt ulos,

kunpa voisin sen parantaa,

sitoa ehjäksi.

Keinoton pitää sylissään,

yrittää puristaa pahan pois,

syleillä ehjäksi,

mutta auttaako se?

RAKASTAN SINUA <3

story of my life

Oon niin vitun ylpeä itsestäni. 

Olen ollut 1v12pv viiltelemättä ja 

ilman mitään muutakaan itsetuhoa. 

Mitä ihmettä? 

Miten minun kaltaiseni ihminen on voinut onnistua siinä? 

Ihan voittaja olo. 

Ylipäätään on vuoden ajan mennyt tosi hyvin kaikki, 

tietenkin on välillä ollut huonoja päiviä ja pidempiäkin aikoja, 

mutta olen selvinnyt.

Olen kehittynyt itseni kanssa todella paljon, 

oppinut selviämään pääni kanssa. 

Ja nyt voin viimein sanoa,

 että tämä ei ole tarina luovuttamisesta, 

vaan helvetinmoinen selviytymis tarina, 

jossa olen pääosassa. 

Olen niin kiitollinen ihmisille jotka ovat kaikista huolimatta 

kulkeneet rinnallani huonoinakin aikoina, 

kiitollinen uusille ihmisille jotka ovat tulleet matkanvarrella mukaani 

vaikka tieni ei aluksi näyttänytkään kovin valoisalta, 

olen kiitollinen että saan rakastaa ja olla rakastettu, 

olen kiitollinen kun minulla on elämässäni maailman ihanin nainen, 

jonka kanssa saan jakaa arjen surut ja ilot.

Elämä on matka.