Päivien takana jossain, muistikuvia sinusta.
Ajat jolloin kaikki oli paremmin,
lähelläsi tunsin miten hengityksesi sai aikaan kylmiäväreitä kehossani.
Kaarevat luut, iho silkin pehmeä, näin kuinka kylkiluusi tanssivat hengityksesi mukana. Kauneimmat muistot, kuinka makoilimme sängyllä tekemättä mitään päivästä toiseen,
hetket jolloin olit ainoa asia maailmassani,
pieneen lasipurkkiin kätkettynä kaikelta pahalta ja olin varovainen jottei lasi särkyisi.
Iholla pahan jäljet, ikuisesti merkattuna tuomituksi.
Viiltoja yhä syvemmälle ja syvemmälle,
adrenaliini vyöry joka täyttää koko kehon ja voin vihdoin hengittää.
Punaisen eri sävyt koristavat pintaa ja piirtävät tarinaani kaarrellen pitkin reittä.
Salaisuudet korvanlehdillä, suunnitelmat valmiina
ja kuulen kuinka lasi särkyy pyyhkeen kätköissä.
Naurahdan itselleni, kuinka sairas olen, kuinka voin tuntea näin tehdessäni tällaista.
Mieleen pinttyneet rutiinit kaikki tapahtuu samalla tavalla, esineet vain vaihtelevat.
Hymyilen jälleen, eikä kukaan näe mitä tuon hymyn alla on todellisuudessa.
Alla näette mitä tämä on saanut minulle aikaan ja tämä on vain murto-osa kaikesta.
-Andy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti