survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3

Ruska

Syksyn harmaaseen maisemaan, 

kätkettynä salaisuuksia. 

Tuijottaessa puita, 

joiden kirjavat lehdet putoavat yksitellen värittäen maan,

 muistaa menneen kesän ja kuulee kuinka talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan. 

Edellinen elämä jääneenä viime kevään viimeiseen lumisateeseen 

ja sulanut sen mukana pois. 

Iltojen pimentyessä katson kohti taivasta, 

näen kuinka tähdet syttyvät yksi toisensa jälkeen, 

luoden satumaisen tunnelman. 

Viimeisen lehden pudotessa ja lumen sataessa maahan,

 toivon että voisin jälleen nukahtaa. 

Unessani lentää tähtien luokse, 

lähtien tähdenlennon mukaan.

Pitkästä aikaa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, kuten jotkut ovat varmaan huomanneet. 

Se varmaankin johtuu siitä, kun minulla on mennyt jo pidemmän aikaa niin hyvin 

ja en oikein osaa kirjoittaa hyvistä asioista, 

kirjoittaminen on enemmänkin minulle tapa purkaa asioita mitkä painavat mieltä. 

Voisin nyt kuitenkin jotain kertoa tämän hetkisestä tilanteestani. 

Olen ollut täysin ilman viiltelyä yms. itsenisatuttamista 6kk 2vk 

ja olen todellakin ylpeä itsestäni, 

vielä jonkin aikaa takaperin en uskonut että pystyisin siihen, 

mutta nyt olen todistanut itselleni että minusta on siihen. 

Päivä päivältä on helpompaa olla ilman 

ja se ei enää pyöri mielessäkään juuri lainkaan. 

Suurin kiitos tästä kuuluu rakkaalleni ja tietenkin "kiitän" myös itseäni, 

mutta ilman hänen tukeaan, ymmärrystään ja uskoa minuun, 

en todennäiköisesti olisi pystynyt tähän. 

Hänen kanssaan olemme olleet parisuhteessa nyt 5kk ja täytyy sanoa, 

että tämä on ollut elämäni parhaimmista ajoista. 

Rakastan häntä niin paljon, etten osaa sanoin kuvailla sitä, 

hän on niin erilainen kuin muut ja on todistanut minulle sen, että välittää oikeasti, 

eikä käytä minua hyväkseen. 

Hän on minun aarteeni jonka tahdon näyttää kaikille, 

mutta samalla piilottaa ettei kukaan voi viedä häntä minulta. 

Olen nykyään enemmän hänen asunnollaan kuin omallani, 

oma asuntoni tuntuu jotenkin ahdistavalta, 

se on kuin vankila josta mikään ei pääse ulos. 

Ehkä se johtuu kaikesta täällä tapahtuneesta paskasta, että tunnen näin. 

Kiitos rakas kun olet elämässäni <3

Ja tässä nyt on varmaan vain murto-osa asioista mitä minulle on tapahtunut, joten KYSELKÄÄ minulta jtn. mitä tahtoisitte tietää :)

in my head

Muutama päivä sitten todellisuuden taju katosi, 

olin koko päivän ihan sekaisin, 

en tajunnut että kaikki tapahtuu oikeasti, 

luulin että kaikki tapahtuu vain minun mielessäni, 

sitä on vaikea selittää miltä se tuntui. 

Se oli pelottavaa, itkin, nauroin ja sekoilin ihan kunnolla, 

läheisenikin pelästyivät kummaa käytöstäni ja outoja puheitani. 

Vaikea sanoa mistä tuo käsittämätön olo johtui, 

se vain alkoi yhtäkkiä. 

Onneksi se loppui sitten nukuttuani yön yli. 

Mitähän minulle on tapahtumassa, 

sekoanko nyt lopullisesti?

Tällä hetkellä olo on todella outo, 

syytän itseäni kaikesta mahdollisesta, 

itseinho kasvaa sisälläni hetki hetkeltä enemmän ja enemmän, 

tunnen olevani huono ja epäonnistunut ihminen. 

Itsetuho viettikin on taas kasvanut kasvamistaan, 

tahtoisin vetää terällä jonkin paikan auki, 

mutta yritän olla tekemättä sitä, 

en kuitenkaan tahdo sortua ja ehkä eniten siinä pelottaa jos sorrun, 

että miten rakkaani siihen reagoisi, 

en tahdo edes tietää mitä sitten tapahtuu. 

Mutta tämä on niin helvetin vaikeaa, 

en kohta enää vain yksinkertaisesti pysty vastustelemaan, 

joka hetki on armotonta tappelemista itsensä ja mielihalujen kanssa. 

Apua!

out of my mind

Viiltely halut kasvaa ja kasvaa, 

mitä haittaa olisi yhdestä pienestä viillosta tai parista? 

Mutta kannattaako se nyt 3kk jälkeen enää repsahtaa, 

ei tietenkään, en vain tiedä kauanko enää kykenen tähän. 

On niin vaikea olla ilman mitään kipua, joka olisi itse aiheutettua. 

Tahtoisin riehua, lyödä nyrkit seinille ja huutaa, 

päästää ulos tämän kaiken sisältäni, helpottaisiko se? 

Pelkään itseäni, pelkään sitä mikä sisälläni on jälleen, 

se yrittää pyrkiä pikkuhiljaa ulos, mutta tukahdutan sen, 

en päästä sitä, milloinhan sitten räjähdän ja se saa vallan?

...pelottaa...

waiting

Osaan niin selvästi kuvitella tuon kuvan tunteen, 

kun veri valuu ja adrenaliini virtaa koko kehon lävitse, 

sairasta, tiedän, mutta kaipaan sitä...

..mitäs sitten tapahtuu jos ja kun joskus ratkean?..

mind

Olen lukossa, en osaa avata mieltäni. 

Pelkään sitä, pelkään tietää mitä sen syövereissä oikein on. 

En tahdo huolestuttaa muita, en tahdo alkaa itsekään miettimään. 

Onkohan tämä taas merkki alkavasta masennuksesta, en tiedä. 

Periaatteessa tahtoisin terapiaan, purkamaan, 

katsomaan mitä mielessäni oikein liikkuu,
mutta toisaalta pelkään sitä niin paljon, 

etten välttämättä tahdo edes tietää. 

Välähdyksiä, otteita tapahtuneista asioista, tulevasta. 

Toivon vain etten joudu siihen samaan helvettiin, 

jossa olen jo niin monta kertaa ollut, en tahdo taas pudota niin alas. 

Kohta 3kk viiltelemättä, huh mikä saavutus, 

mutta siinä samassa mielihalut kasvavat, 

mitä kauemmin olen ollut ilman..