yön tumma syli

Unta etsien yön varjoissa,

rakkaus uupuneena vierelläni,

hiljainen huokaus unen ja todellisuuden rajalla.

Kuinka voi helpottaa toisen kärsimystä?

Vain sormien kylmät kosketukset iholla,

rintalastan alla hiljaa sykkivä sydän.

Arvet, muistot aivoihin tatuoituina,

voisiko ne pyyhkiä pois?

Toisessa ulottuvuudessa vastaus kaikkeen,

tietä ei ole olemassa.

Sisäinen hauraus päässyt ulos,

kunpa voisin sen parantaa,

sitoa ehjäksi.

Keinoton pitää sylissään,

yrittää puristaa pahan pois,

syleillä ehjäksi,

mutta auttaako se?

RAKASTAN SINUA <3

story of my life

Oon niin vitun ylpeä itsestäni. 

Olen ollut 1v12pv viiltelemättä ja 

ilman mitään muutakaan itsetuhoa. 

Mitä ihmettä? 

Miten minun kaltaiseni ihminen on voinut onnistua siinä? 

Ihan voittaja olo. 

Ylipäätään on vuoden ajan mennyt tosi hyvin kaikki, 

tietenkin on välillä ollut huonoja päiviä ja pidempiäkin aikoja, 

mutta olen selvinnyt.

Olen kehittynyt itseni kanssa todella paljon, 

oppinut selviämään pääni kanssa. 

Ja nyt voin viimein sanoa,

 että tämä ei ole tarina luovuttamisesta, 

vaan helvetinmoinen selviytymis tarina, 

jossa olen pääosassa. 

Olen niin kiitollinen ihmisille jotka ovat kaikista huolimatta 

kulkeneet rinnallani huonoinakin aikoina, 

kiitollinen uusille ihmisille jotka ovat tulleet matkanvarrella mukaani 

vaikka tieni ei aluksi näyttänytkään kovin valoisalta, 

olen kiitollinen että saan rakastaa ja olla rakastettu, 

olen kiitollinen kun minulla on elämässäni maailman ihanin nainen, 

jonka kanssa saan jakaa arjen surut ja ilot.

Elämä on matka.

Riippusillalla

Perjantaina oli isäni kuolin vuosipäivä, se tuntui raskaalta. 

Muistan tarkoin asioita siltä viikolta kun isäni oli sairaalassa 

eikä tietty selviääkö hän. 

Ensimmäiset päivät olivat täynnä tuskallista odottelua 

ja pelkäämistä, sitten tilanne vakaantui, 

isäni kävi jopa hereillä yhden päivän, 

kunnes tilanne jälleen huononi ja huononi, 

tuli se kauhea ilta kun kuulin ettei isäni selviäisi 

ja että aikaa olisi enää vähän, 

seuraavana aamuna päätin viime tipassa 

että tahdon käydä hyvästelemässä hänet, 

minulla oli kuitenkin tarve käydä ensin 

juttelemassa terapeuttini kanssa, 

sen jälkeen lähdin kohti sairaalaa jonne oli matkaa reilut 300km 

ja n.60 ennen päämäärää minulle soitettiin että 

isääni on juuri lähdetty kuljettamaan 

kohti kotikaupunkiaan "valmiiksi", 

eli en ehtinyt nähdä häntä. 

Hän kuoli kuljetuksen aikana. 

Nyt tunnen ahdistusta ja ärtyneisyyttä siitä 

etten kerennyt sanoa hänelle hyvästejä.

Vituttaa se että jos olisin jättänyt terapian väliin 

olisin kerennyt sinne ennen kuljetusta, 

mutta toisaalta kai on kuitenkin turha miettiä sitä, 

sillä eihän tapahtunutta saa enää tapahtumattomaksi.

Mietin omaa elämääni, se on kuin vanha riippusilta ison, 

syvän ja vaarallisen rotkon yli. 

Minun siltani on alusta asti rakoillut, 

väleistä on saattanut puuttua lautoja 

ja välillä kun olen luullut jonkun askelman kestävän 

ja se on näyttänyt ehjältä, 

se onkin murskaantunut jalkojeni alta. 

Kaikessa väsymyksessä ja uupumuksessani 

olen joutunut roikkumaan siltani lahoilla ja haurastuneilla köysillä. 

On ollut myös lyhyitä pätkiä jolloin 

useampikin lauta on kestänyt. 

Olen myös oppinut jollain tapaa näkemään 

niitä lautoja jotka todennäköisesti murtuisivat 

jos astuisin niille joten olen tarkastellut niitä 

ja korjannut ne parhaimmalla mahdollisella tavalla. 

Päivä päivältä saan siltani köysiä punottua vahvemmaksi.

10kk 1vk 3vrk ilman viiltelyä, 

olen ylpeä itsestäni, 

olen kiitollinen minua tukeville ihmisille, 

etenkin rakkaalleni, 

helvetti että rakastan häntä paljon. 

Tämä on jotain uskomatonta, 

onko tuollaista ihmistä edes oikeasti olemassa? 

Jos tämä on unta en tahdo koskaan herätä. 

Hänen kanssaan tunnen olevani jonkinlaisessa paratiisissa.

sykkeessä

Ahdistus puristaa rintaa, 

eikä siihen ole mitään järkevää syytä. 

Joskus se vain tulee muistuttamaan itsestään. 

Sydän hakkaa reilusti yli 100 lyöntiä minuutissa. 

Laitan kuulokkeet korville ja vetäydyn peiton alle, 

tällä kertaa en kuitenkaan kuuntele biisien sanoja tai tarkoitusta,

 uppoudun basson luomaan mystiseen rytmiin, 

kuinka se vaihtelee matalalta korkealle ja päinvastoin. 

Hetkeksi menetän todellisuuden tajun 

ja vajoan johonkin toiseen maailmaan. 

Olisi kiva opetella soittamaan bassoa. 

Menimme rakkaani kanssa kihloihin 

13.10 ja olen niin onnellinen, 

rakastan häntä enemmän kuin ketään <3

survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3

Ruska

Syksyn harmaaseen maisemaan, 

kätkettynä salaisuuksia. 

Tuijottaessa puita, 

joiden kirjavat lehdet putoavat yksitellen värittäen maan,

 muistaa menneen kesän ja kuulee kuinka talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan. 

Edellinen elämä jääneenä viime kevään viimeiseen lumisateeseen 

ja sulanut sen mukana pois. 

Iltojen pimentyessä katson kohti taivasta, 

näen kuinka tähdet syttyvät yksi toisensa jälkeen, 

luoden satumaisen tunnelman. 

Viimeisen lehden pudotessa ja lumen sataessa maahan,

 toivon että voisin jälleen nukahtaa. 

Unessani lentää tähtien luokse, 

lähtien tähdenlennon mukaan.

Pitkästä aikaa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, kuten jotkut ovat varmaan huomanneet. 

Se varmaankin johtuu siitä, kun minulla on mennyt jo pidemmän aikaa niin hyvin 

ja en oikein osaa kirjoittaa hyvistä asioista, 

kirjoittaminen on enemmänkin minulle tapa purkaa asioita mitkä painavat mieltä. 

Voisin nyt kuitenkin jotain kertoa tämän hetkisestä tilanteestani. 

Olen ollut täysin ilman viiltelyä yms. itsenisatuttamista 6kk 2vk 

ja olen todellakin ylpeä itsestäni, 

vielä jonkin aikaa takaperin en uskonut että pystyisin siihen, 

mutta nyt olen todistanut itselleni että minusta on siihen. 

Päivä päivältä on helpompaa olla ilman 

ja se ei enää pyöri mielessäkään juuri lainkaan. 

Suurin kiitos tästä kuuluu rakkaalleni ja tietenkin "kiitän" myös itseäni, 

mutta ilman hänen tukeaan, ymmärrystään ja uskoa minuun, 

en todennäiköisesti olisi pystynyt tähän. 

Hänen kanssaan olemme olleet parisuhteessa nyt 5kk ja täytyy sanoa, 

että tämä on ollut elämäni parhaimmista ajoista. 

Rakastan häntä niin paljon, etten osaa sanoin kuvailla sitä, 

hän on niin erilainen kuin muut ja on todistanut minulle sen, että välittää oikeasti, 

eikä käytä minua hyväkseen. 

Hän on minun aarteeni jonka tahdon näyttää kaikille, 

mutta samalla piilottaa ettei kukaan voi viedä häntä minulta. 

Olen nykyään enemmän hänen asunnollaan kuin omallani, 

oma asuntoni tuntuu jotenkin ahdistavalta, 

se on kuin vankila josta mikään ei pääse ulos. 

Ehkä se johtuu kaikesta täällä tapahtuneesta paskasta, että tunnen näin. 

Kiitos rakas kun olet elämässäni <3

Ja tässä nyt on varmaan vain murto-osa asioista mitä minulle on tapahtunut, joten KYSELKÄÄ minulta jtn. mitä tahtoisitte tietää :)