Fucking idiot!

Hän on kusipää, tunteistaan sekaisin oleva ihminen, 

joka ei osaa ottaa mitään tunteitaan vastaan ja käsitellä niitä. 

Salaman isku, yksi ainoa ilta ja yhtäkkiä *PAM*, 

minulla ei ole mitään, ei kihlattua, ei asuntoa, ei huonekaluja, ei.. 

Jäin tyhjän päälle, ei pohjaa, ei kertakaikkiaan mitään. 

Minkälainen ihminen tekee tuollaista? 

Varsinkin kun viime viikot olen koittanut saada häntä puhumaan 

meistä, suhteesta, kaikesta. 

Viime tunneille asti hän valehteli minulle päin namaa 

kunnes yhden puhelinsoiton aikana *PAM*,

kaikki on menetetty. 

Tietenkin hänellä oli vierellään samaan aikaan uusi "ihastus",

HAH nauran hänelle, juoppo rekkakuski taas, 

sopiihan sitä kokeilla.

 Mutta sen sanon ettei tuokaan ihminen ole sen arvoinen 

että heittäisin oman elämäni hukkaan, 

olen päättäny jatkaa eteen päin omaa tietäni, 

ei ole minun menetykseni vaan hänen, 

siinäkö pilaa elämänsä, 

eiköhän hänkin opi muutaman mutakuopan 

kautta muuttamaan tapojaan. 

Minulle ero olisi voinut olla ihan OK, mutta ei tällätavalla, 

kaikista pahimalla tavalla ja juuri kun hänelle sanoin 

että kuinka minuun on edellisessä suhteessa sattunut, 

mutta kusipäät on kusipäitä. 

En tunne häntä, hän ei ole ihminen jonka tunsin, 

kauniiden hymyilevien kasvojen takana olikin peto 

joka odotti tilaisuutta satuttaa mahdollisimman paljon. 

FUCK THAT!! 

Minä saan asiani järjestymään, osaan hoitaa asiani, 

tuollaisen ihmisen takia ei todellakaan kannata eikä 

pidä jäädä paikoilleen märehtimään, 

MINÄ ELÄN!

confuse

Mietin paljon menneisyyttä, 

nykyhetkeä ja tulevaisuutta. 

Kuinka pohjalla olen ollut, 

noussut ylös ja jälleen pudonnut. 

Huomaan itsessäni paljon muutosta ja kehitystä, 

vaikka välillä jäänkin miettimään itseäni ja tunteitani. 

Tekee liian usein mieli juoda, 

enkä ole varma mistä se johtuu, 

ehkä haen sillä jotain tunnetilaa, 

vapautta ja tunnetta hallita itse tilannetta, 

teini aikojen hulluutta ja vastuuttomuutta. 

Toisaalta se voi olla niinkin, 

että yritän hakea "helpotusta" vaikeisiin tilanteisiin ja tunteisiin, 

ehkä koitan vain turruttaa itseni, 

kapinoida itseäni vastaan, 

tai sitten kaikkia noita. 

Vaikeissa tilanteissa raivon tai itkun partaalla lähden kävelylle, 

laitan musikiin huutamaan ja 

kuuntelen tilanteeseen sopivaa musiikkia ja 

koitan sitä kautta saada selvää itsestäni. 

Hienoa huomata miten erilainen ajattelutapa minulla nykyään on, 

ennen olisin tällaisina hetkinä kaivanut terän esiin ja 

yrittänyt hakea helpotusta siitä. 

Nyt olen ollut 1v2kk3pv ilman mitään itsetuhoa ja 

olen ylpeä itsestäni.

yön tumma syli

Unta etsien yön varjoissa,

rakkaus uupuneena vierelläni,

hiljainen huokaus unen ja todellisuuden rajalla.

Kuinka voi helpottaa toisen kärsimystä?

Vain sormien kylmät kosketukset iholla,

rintalastan alla hiljaa sykkivä sydän.

Arvet, muistot aivoihin tatuoituina,

voisiko ne pyyhkiä pois?

Toisessa ulottuvuudessa vastaus kaikkeen,

tietä ei ole olemassa.

Sisäinen hauraus päässyt ulos,

kunpa voisin sen parantaa,

sitoa ehjäksi.

Keinoton pitää sylissään,

yrittää puristaa pahan pois,

syleillä ehjäksi,

mutta auttaako se?

RAKASTAN SINUA <3

story of my life

Oon niin vitun ylpeä itsestäni. 

Olen ollut 1v12pv viiltelemättä ja 

ilman mitään muutakaan itsetuhoa. 

Mitä ihmettä? 

Miten minun kaltaiseni ihminen on voinut onnistua siinä? 

Ihan voittaja olo. 

Ylipäätään on vuoden ajan mennyt tosi hyvin kaikki, 

tietenkin on välillä ollut huonoja päiviä ja pidempiäkin aikoja, 

mutta olen selvinnyt.

Olen kehittynyt itseni kanssa todella paljon, 

oppinut selviämään pääni kanssa. 

Ja nyt voin viimein sanoa,

 että tämä ei ole tarina luovuttamisesta, 

vaan helvetinmoinen selviytymis tarina, 

jossa olen pääosassa. 

Olen niin kiitollinen ihmisille jotka ovat kaikista huolimatta 

kulkeneet rinnallani huonoinakin aikoina, 

kiitollinen uusille ihmisille jotka ovat tulleet matkanvarrella mukaani 

vaikka tieni ei aluksi näyttänytkään kovin valoisalta, 

olen kiitollinen että saan rakastaa ja olla rakastettu, 

olen kiitollinen kun minulla on elämässäni maailman ihanin nainen, 

jonka kanssa saan jakaa arjen surut ja ilot.

Elämä on matka.

Riippusillalla

Perjantaina oli isäni kuolin vuosipäivä, se tuntui raskaalta. 

Muistan tarkoin asioita siltä viikolta kun isäni oli sairaalassa 

eikä tietty selviääkö hän. 

Ensimmäiset päivät olivat täynnä tuskallista odottelua 

ja pelkäämistä, sitten tilanne vakaantui, 

isäni kävi jopa hereillä yhden päivän, 

kunnes tilanne jälleen huononi ja huononi, 

tuli se kauhea ilta kun kuulin ettei isäni selviäisi 

ja että aikaa olisi enää vähän, 

seuraavana aamuna päätin viime tipassa 

että tahdon käydä hyvästelemässä hänet, 

minulla oli kuitenkin tarve käydä ensin 

juttelemassa terapeuttini kanssa, 

sen jälkeen lähdin kohti sairaalaa jonne oli matkaa reilut 300km 

ja n.60 ennen päämäärää minulle soitettiin että 

isääni on juuri lähdetty kuljettamaan 

kohti kotikaupunkiaan "valmiiksi", 

eli en ehtinyt nähdä häntä. 

Hän kuoli kuljetuksen aikana. 

Nyt tunnen ahdistusta ja ärtyneisyyttä siitä 

etten kerennyt sanoa hänelle hyvästejä.

Vituttaa se että jos olisin jättänyt terapian väliin 

olisin kerennyt sinne ennen kuljetusta, 

mutta toisaalta kai on kuitenkin turha miettiä sitä, 

sillä eihän tapahtunutta saa enää tapahtumattomaksi.

Mietin omaa elämääni, se on kuin vanha riippusilta ison, 

syvän ja vaarallisen rotkon yli. 

Minun siltani on alusta asti rakoillut, 

väleistä on saattanut puuttua lautoja 

ja välillä kun olen luullut jonkun askelman kestävän 

ja se on näyttänyt ehjältä, 

se onkin murskaantunut jalkojeni alta. 

Kaikessa väsymyksessä ja uupumuksessani 

olen joutunut roikkumaan siltani lahoilla ja haurastuneilla köysillä. 

On ollut myös lyhyitä pätkiä jolloin 

useampikin lauta on kestänyt. 

Olen myös oppinut jollain tapaa näkemään 

niitä lautoja jotka todennäköisesti murtuisivat 

jos astuisin niille joten olen tarkastellut niitä 

ja korjannut ne parhaimmalla mahdollisella tavalla. 

Päivä päivältä saan siltani köysiä punottua vahvemmaksi.

10kk 1vk 3vrk ilman viiltelyä, 

olen ylpeä itsestäni, 

olen kiitollinen minua tukeville ihmisille, 

etenkin rakkaalleni, 

helvetti että rakastan häntä paljon. 

Tämä on jotain uskomatonta, 

onko tuollaista ihmistä edes oikeasti olemassa? 

Jos tämä on unta en tahdo koskaan herätä. 

Hänen kanssaan tunnen olevani jonkinlaisessa paratiisissa.

sykkeessä

Ahdistus puristaa rintaa, 

eikä siihen ole mitään järkevää syytä. 

Joskus se vain tulee muistuttamaan itsestään. 

Sydän hakkaa reilusti yli 100 lyöntiä minuutissa. 

Laitan kuulokkeet korville ja vetäydyn peiton alle, 

tällä kertaa en kuitenkaan kuuntele biisien sanoja tai tarkoitusta,

 uppoudun basson luomaan mystiseen rytmiin, 

kuinka se vaihtelee matalalta korkealle ja päinvastoin. 

Hetkeksi menetän todellisuuden tajun 

ja vajoan johonkin toiseen maailmaan. 

Olisi kiva opetella soittamaan bassoa. 

Menimme rakkaani kanssa kihloihin 

13.10 ja olen niin onnellinen, 

rakastan häntä enemmän kuin ketään <3

survivor

Blogi merkintäni ovat vähentyneet huomattavasti, 

mutta se kertoo siitä että minulla menee niin hyvin 

ettei ole asioita purettavana ja 

en vieläkään osaa "hehkuttaa" hyviä asioita elämästäni. 

Mutta tässä nyt jotain kuulumisia.

Minulla menee hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. 

Olen ollut viiltelemättä nyt 8kk 2vk 3pv ja 

se jos jokin on minulle yksi suurimmista saavutuksista elämässäni. 

Olen ylpeä itsestäni ja todella kiitollinen minua tukeneille henkilöille 

joista tietenkin tärkeimpänä on toiminut oma rakkaani, 

en usko että ilman häntä, hänen tukeaan, ymmärrystään ja 

rakkauttaan olisin koskaan pystynyt tällaiseen saavutukseen ja 

kääntämään elämäni suunnan muutenkin ylöspäin. 

Elämään "normaalimpaa" elämää, 

ilman sairauteeni auttavia lääkkeitä ja itsetuhoa. 

Itsetuntoni on kohonnut reilusti, 

osaan jollain tapaa jopa arvostaa ja kunnioittaa itseäni, 

olen kasvanut ihmisenä todella paljon alle vuoden aikana, 

olen onnellinen, vihdoinkin. 

Yllätyn jatkuvasti nykyisestä minästäni, 

kuinka en vastoinkäymisten tultua romahdakkaan suoraan 

pohjalle ja pura sitä itseeni. 

Osaan ajatella asioita monelta eri kannalta ja punnita niitä 

niin etteivät ne muuta koko elämäni suuntaa taas alas päin. 

Tietenkin aiemmat tapahtumat ja romahdukset muistuttavat 

minua joka päivä siitä miten asiat ovat ennen olleet ja 

jättäneet siitä pysyvät jälkensä, 

kuten runsaasti arpia ja todennäköisen 

hermoratavaurion molempiin käsiini, 

mutta pidän sitä enemmänkin merkkinä siitä 

että en enää sortuisi moisiin typeryyksiin ja 

tuhoaisi itseäni enää. 

Ne ovat kehooni kirjoitettu tarina minusta, 

minun elämästäni ja kuinka sen suunta vaihtui 

kuitenkin loppujen lopuksi parempaan. 

En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa 

tällaista "tasa-arvo rakkautta" mitä nyt tunnen rakkaani kanssa, 

hänen kanssaan en tunne että minua poljettaisiin 

kokoajan maanrakoon tai käytettäisiin hyväksi. 

Tämä on todellista rakkautta <3